Teatteri-lehti 4/2002

En tunne paria kovin hyvin, joten kutsu häihin tulee yllätyksenä. Vielä suurempi yllätys on oma ensireaktioni: liikutun kutsusta kyyneliin saakka. En yleensä suhtaudu näin tunnepitoisesti häihin mutta tämä on poikkeus. Tunnnen ylpeyttä ja helpotusta, en vain hääparin puolesta mutta myös kansakunnasta, joka virallisesti sallii kahden miehen liiton. Elämäni ensimmäiset homohäät siis. Vielä kaksikieliset. Parin toinen puolisko on kuubalainen, toinen suomalainen. Paikkana Aino Actén salaperäinen huvila Helsingin Laajasalossa. Ja ohje: ”Pieksämäkeläisen ja Santa Amalialaisen uskomuksen mukaan hääpärin onni on turvattu jos kutsuvieraat tuovat mukanaan häähumuun rommia ja votkaa.” Ei siis mitään turhaa häälahjasäätämistä. Alkon kautta vaan.

Kutsun virittämät odotukset rakentuvat vieläkin korkeammalle matkalla huvilalle, sovittuna huhtikuun perjantaina. Suuri joukko häävieraita törmää Herttoniemen metroasemalla ja yleensä puolityhjä bussi Laajasaloon oli nyt pullollaan häliseviä häävieraita. Toiset ovat pukeutuneita, toiset eivät lainkaan. En tunne heistä montakaan mutta yhteinen matka luo joukkoon etäistä yhteenkuuluvuutta. Luulen, että meitä kaikkia jännittää. Nyt ei olla matkalla kirkkoon pönkittämään sen enempää kristillistä perinnettä kuin perinteisiä sukupuoliroolejakaan. Päinvastoin. Mitä siis tulisi tapahtumaan? Mistä tässä olisi lopulta kysymys? Olisiko parille järjestetty jonkinlaista seremoniaa ja minkä merkityksen se saisi? Tapaisimmeko sulhasen ja morsiammen, kaksi sulhasta vai kentie kaksi morsianta? Vastaisivatko he kysymykseen tahdotko, vaihtaisivatko sormuksia suudellen? Muodostuisiko se kiusalliseksi heteroperinteen apinoinniksi – vaiko ironiseksi kommentiksi? Kyseessähän on oikeastaan pelkkä vastaanotto. Varsinainen rekisteröiminen on tapahtunut jo maistraatissa. Olen ollut sellaisissa jälkitilaisuuksissa ennenkin. Niissä juodaan jäykähkösti kahvia – tai pidetään vaihtoehtoisesti ihan hyvät bileet. Mutta jotain niistä puuttuu. Aivan kuin niitä ei oltaisi kunnolla ansaittu.

Paikan päällä käteen saatu illan ohjelma lupaa boolia, maljat, bestmanien puheet, kakkutarjoilua ja salsaa. Aloitan boolin juomisen heti. Se on vahvaa. Vierasjoukko ei poikea tavallisesta. Paikalla on ystäviä, työkavereita ja sukulaisia lapsineen. Tosin eräällä lesbolla on frakki päällään ja keittiöön on linnottautunut espanjaa puhuvat ulkomaalaiset, jotka ilmeisesti vastaavat suurelta osin tilaisuuden järjestelyistä. Huvila on kaksikerroksinen, kalustukseltaan vähäinen, vanhan, tsehovilaisen ilmeensä säilyttänyt paikka, jonka sokkeloita tutkien odottaminen ei käy pitkäksi. Kuubalaissulhanen soittaa rennosti 80-luvun poppia kasetilta. Minulle kerrotaan syrjäsuulla, että kuubalainen, joka lähtee kotimaastaan eikä palaa tiettyyn määräaikaan mennessä, kriminalisoidaan. Katson tummaa sulhasta. Hänellä ei ole enää paluuta kotimaahansa – paitsi vankilaan. Ajattelen miten lähes yhtä karuun maahan hän on päätynyt ja minua alkaa taas itkettää. Mikä tragedia tähän liittoon sisältyykään!

Suomalainen hermostunut bestman kutsuu juhlaväen suureen saliin vain ilmoittaakseen, että nyt kaikki voisivat hakea ruokasalista shampanjamaljat, että päästään alkamaan. Kuubalais-bestman pyörittelee silmiään mutta hymyilee rohkaisevasti ahtaassa ovensuussa edestakaisin tungeksivalle juhlaväelle. Ei ala hyvin, minä ajattelen (mutta tämä pieni mutka jäi illaan ainoaksi kämmiksi).

Hääpari on kaksi sulhasmiestä. Toinen on pukeutunut kokomustaan ja toinen kokonaan valkoiseen. He ovat jo vaihtaneet sormuksia ja myhäilevät tyytyväisinä vieraittensa edessä. Seuraa häämalja. Sitten bestmanien lyhyet puheet. Asiallista. Siinäkö kaikki? Ei sentään. Illan sankariksi nousee yllättäen suomalaissulhasen täti. Hän ”varastaa” shown järjestämällä koko juhlaväen riemuksi ja helpotukseksi omanlaisensa mutta elävän seremonian, johon en usko hääparinkaan varautuneen. Itkuun purskahtamaisillaan täti toivottaa kuubalaisen sulhasen sydämmellisesti tervetulleeksi suvun uudeksi pojaksi. Samalla hän laskee kummankin miehen kaulalle isomummin nypläämät pitsiset häänauhat ja sitoo ne yhteen.

Tämä on tilaisuuden ehdoton kliimaksi. Häät täyttivät tapahtumana tarkoituksensa. Se on ikuisen rakkauden sakramentti. Toive siitä, että olisi rakkautta, joka kestää yli ajan, yli sukupolvien, yli sukupuolten, yli sukupuoliroolien, yli kielten, yli valtioiden ja kansojen rajojen. Onhan se naiivi ajatus mutta osuu ja uppoaa. Siitähän häissä on kysymys! Täti ei minusta vain liitä kahta miestä symbolisesti yhteen vaan toivottaa myös uuden ajan tervetulleeksi vilpittömämmin kuin oikea pappi ehkä virkansa puolesta kykenisi: miesten väliset liitot olkoot sallittuja ja vieraan maan kansalaiset tervetulleita suomalaiseen sukuun. Se ei vaadi menneen hylkäämistä vaan uuden ja vanhan perinteen yhteenliittämistä.

Toimitus on lyhyt mutta sulattaa koko monenkirjavan juhlaväen. Kyyneleitä pyyhitään, käsiä hakataan yhteen ja seinät raikuvat onnen-haukahduksista. Miehet ovat saaneet toisensa, eivätkä vain juridisesti. Seremonia on ohi ja bileet voivat alkaa. Nyt me olemme ne ansainneet!

Tarjolla on äkkimakeaa täytekakkua (kumman sulhon käsi on leikatessa päällimmäisenä, sitä en ehdi näkemään). Kakkua tarjoileva kuubalaistäti leikkaa minulle valtavan palan ja iskee silmää: ”Miehet tykkää makeasta”. Ehkä tästä syystä suolaiset palat oli typistetty pelkkiin kekseihin ja coctailtikkuihin, mikä oli monelle pettymys, kyllähän nyt häissä syödään. Mutta kaikella näyttää olevan tarkoituksensa. Loppuilta on varattu tanssille, eikä aikaa ole aamuun saakka, ulkona on oltava puoli kaksitoista. Ei siis turhaa painoa mahaan. Keskitytään jalkoihin ja päähän. Vieraiden tuomia rommi- ja votkapulloja avataan, että päästään äkkiä nousuhumalaan ja matkimaan salsaa – ellei osaa. Erittäin toimiva ratkaisu. Nämä juhlat on ohjattu iloisiksi, makeiksi ja nopeasti päähän hurahtaviksi. Jokainen rytkyköön omalla tyylillään. Kuubalaissulhanen on tietysti illan itseoikeutettu salsakuningas. Prinsessaksi pääsee sen sijaan pieni, noin kymmenvuotias suomalaistyttö, jolla näyttää olevan myös rytmi veressä. Ystävä huokaa korvaani, että tällaisiin häihin soisi jokaisen lapsen pääsevän. Ei tarvitsisi tuhlata aikaa poikkeavuuden (kuten homouden tai ulkomaalaisuuden) ongelmoimiseen. Ei se ole mikään ongelma.

Minulle häät ovat perinnettä lujittava esitys, jossa yhdistyy kaksi rinnakkaista traditiota: toisaalta uskonnollinen ja toisaalta perhejuhlaperinne, jossa sukujen yhdistämistä ja jatkamista juhlitaan. Nykyisin häät ovat myös osa niin kutsuttua bile-perinnettä; vain hyvä syy bileiden järjestämiseksi ja ystävien koollekutsumiseksi. Olisi loogista jos homohäät edustaisivat näistä viimeistä ja samalla jonkinlaista manifestia suhteessa kahteen edelliseen tyyliin: Meilläkin on oikeus! Aino Actén huvilan häät olivat kuitenkin ennen kaikkea perhejuhla. Tosin suvun jatkamisen sijaan juhlittiin vapautumista. Koko suvun ja juhlaväen vapautumista, tai ainakin vapautumisen alkua ja mahdollisuutta.

Jatkoille lähdetään kun ilo on vielä ylimmillään. Poistun huvilasta kuplivassa ja iloisessa mielentilassa – ja yhä kuumana suudelmasta, jonka sain yläkerran komerossa.

Janne Saarakkala