Teatteri-lehti 8/2005

Säännöllisin väliajoin -joka on tietenkin aivan liian harvoin- saan päähäni, että nyt meillä vietetään äiti-poika-iltaa. Poikani on kolmentoista, ja haluaa elokuviin. "Mielellään jotain actionia", hän toivoo, "vaikkapa The Island". Minä kieltäydyn katsomasta Ewan McGregorin ja Scarlett Johanssonin tähdittämää scifiä ja varaan meille liput teatteriin.

Esitystä oli vaikea valita. En löydä ohjelmistosta mitään, joka panostaisi ennakkotiedotuksellaan nuoriin katsojiin. Lastenteatteriin poikani on aivan liian vanha. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyn lopulta Ari Wahlstenin ja Juha Hurmeen käsikirjoittamaan ja ohjaamaan Nelostiehen Q-teatterissa.

Tein valoja 90-luvun loppupuolella Ylioppilasteatterissa Ari Wahlstenin Maine- näytelmään. Poika oli silloinkin mukana. Hän istui treenien ajan katsomossa ja naureskeli "pippelivitseille". Kun hän kyllästyi, hän meni lämpiöön harjoittelemaan skeittausta ja aina joku kaatoi hänelle lasillisen mehua.

Maine oli nokkela tarina Jumalan ja pirun painista, sekä miehestä, joka kuoltuaan sai maan päällä vielä yhden mahdollisuuden. Mikään älykkö Wahlsten ei toki silloinkaan ollut, enkä kuvittele hänen vaihtaneen pelihousujaan, mutta näytelmä kulki rattoisasti virnuillen. Nelostien valitessani ajattelin kenties salaa, että ehkä Wahlsten voisi tuoda näyttämölle jotain actionin kaltaista. Ja Hurme ehkä henkistäsi sen sivistyksellään suomalaisista klassikoista.

Istumme Q-teatterin katsomoon. Tuskin on viisi minuuttia esityksestä kulunut, kun alan puskea kylmää, tuskastunutta hikeä. Olen allerginen sketsiviihteelle.

Näytelmä kertoo viidestä miehestä, jotka rakentavat nelostietä läpi Suomen 35 vuoden ajan. Enemmän kuin itse tiehen, tai siihen liittyvään työhön, tarina keskittyy miesten persooniin ja heidän välisiin suhteisiinsa, Suomen ja maailman tapahtumia sivuten. Miehet juovat viinaa, katsovat urheilua, naljailevat toisilleen, puhuvat naisista ja juovat taas viinaa. Jossain vaiheessa tehdään sitä tietäkin. Näyttelijät kohkaavat ympäri näyttämöä ja pilluhuumori rehottaa.

Teatterillisuudessa ei ole mitään mtä ei olisi nähty: valot hämärtyvät yön merkiksi, autolla ajettaessa kuuluu moottorin ääni ja työn kuvana vilautetaan lapiota, mitäpä muutakaan. Sketsiä sketsin perään. Tunnen kuinka ihottumani alkaa kutista. Siinä vaiheessa kun Antti Raivio kykkii pylly paljaana Kekkosen kotitontilla uhaten ulostamisellaan, minulla on jo kova ikävä Ewania. Käden ristissä vannon, etten enää koskaan sorru sellaiseen ylimielisyyteen, että kieltäytyisin amerikkalaisesta standardiactionista.

Väliajalla olen valmis lähtemään kotiin. Poika kuitenkin kieltäytyy. "Mä oletin että tässä olisi karut tyypit rakentamassa jotain draamaa, mutta täähän onkin hyvä" hän toteaa tyytyväisenä. Yritän tivata häneltä jotain kritiikkia näytelmästä, mutta sitä on vaikea saada. "No, ehkä ne vähän liian usein kännissä " poika lopulta myöntää.

Toinen puoliaika ei ole minulle yhtään helpompi. Mutiasivitsi, jumalavitsi, kakkavitsi, kekkosvitsi, nussimisvitsi, oskarikatajisto-vitsi, juoppovitsi, huumevitsi, skp- ja yya-vitsi. Oikeastaan jäin odottamaan vain lottovitsiä.

Muutamat teatterivitsitkään eivät tuo itseironian tasoa näyttämön tapahtumiin. Jumalan teatterille tai runoilloille nauraminen on melkoinen klisee. Jos se nyt ketään naurattaa. Näyttelijät ovat hyviä, tottakai. Tarvitaan todellista kuntoa viemään koko tuo koohotus täysillä läpi. Toivottavasti ne muistavat juoda tarpeeksi vettä, pohdiskelen.

Viimeisen kerran ajattelen haikeana että olisin voinut viettää tämänkin illan turvallisesti kloonien ja erikoistehosteiden parissa. Kotimatkalla raitiovaunussa yritän vielä rakentaa jotain analyysia näkemästäni. Saisiko siitä kulttuurianalyysia, käytettiinhän siinä kännykkää, pankkiautomaattia ja tietokonetta kutakin aikansa kuvina? Ei, liian ohutta. Entäpä suomalainen mies, viina ja työ, läpi vuosikymmenien? Ei, liian latteaa. On myönnettävä etten ymmärrä näytelmää, eikä pippelihuumori naurata. En ole äijä. Eikä minusta tule isona äijää.

Poika sen sijaan hörisee tyytyväisenä illan annista. "Sehän oli komediaa" hän selittää minulle "se oli just niin kuin pitikin". Siihen on minun tyytyminen. Koska toisinaan -ei liian harvoin- kannattaa viettää ilta poikansa kanssa, vaikkapa sitten huonon huumorin merkeissä.

Pilvi Porkola