Teatteri-lehti 1/2003

RIITA - tappelu, kahina, nahina, rähinä, kina, kärhämä, nujakka, mittelö, ottelu, taistelu, flaidis

  Tuskin mikään arkisen vuorovaikutuksemme muodoista sisältää yhtä paljon draamallisia ja esityksellisiä elementtejä kuin riita. Viettely ja flirtti kylläkin rinnastuvat riitaan ja väittelyyn. Viettely on ikään kuin käänteistä riitelyä; tähtäimessä on yhtyminen, yhteensulautuminen, ykseys, kun taas riidan avulla erotutaan yksilöiksi, selvitetään rajoja ja reviirejä - ja pirstotaan maailmaa.

Riita, kuten esityskin, on ihmisten välistä tapahtumista ajassa ja tilassa. Yksin ei voi riidellä. Riidalla on alku, keskikohta ja useimmiten loppukin. Joskus sillä on myös yleisö. Pääsylippua en tiedä kenenkään riitaan ostaneen, mutta abstraktina pääsylippuna voi toimia esim. puolen ottaminen riidassa, joka ei varsinaisesti koske omaa itseä. Yleisö on riidassa paitsi innoittaja myös turvallisuustekijä, joka hillitsee pahimpia ylilyöntejä ja auttaa riitelijöitä palautumaan riidan kiihkosta takaisin lepopulssiin. Eikö tietoisuus yleisöstä, toisten katseesta, ole esityksessäkin parasta huumetta, mutta toisaalta myös turvaa luova elementti? Yleisö katsoo esitystä kotoisasta arkimaailmasta käsin, ja juuri arkimaailman läsnäolo itse asiassa mahdollistaa fiktion kerrokset.

Riidalla, silloin kun sitä harjoitellaan ts. kun samat riitelijät riitelevät keskenään toistuvasti, on taipumus löytää vakiintunut dramaturginen muoto ja ajallinen kesto. Riidan, myös sovinnon, dramaturgian muodostumiseen vaikuttavat ennen muuta riitelijät sekä riidan aihe ja tyyli. Olennaista riitelyn tyylille on se millaisia kulttuurisia ja sosiaalisia koodeja riitelijät ovat omaksuneet aggression ilmaisun suhteen, yksilöllisillä kyvyillä ja mieltymyksilläkin on tyylinmuodostuksessa toki osansa.

Riita on tihentynyttä olemassaoloa, se perustuu kärjistyksiin, ristiriitoihin ja rooleihin. Se sisältää voimakkaita tunteita sekä toimintaa. Usein riidalla on myös sanoma tai viesti. Riita, jo pelkkä tarve riidellä, kertovat jostakin sisäisestä tai ulkoisesta ilmiöstä, jonka havaitsemista kohti riitelijä on matkalla. Onko riita siis havaitsemisen väline tai paikka kuten esitys? Joskus. Mutta riita voi olla myös huonoa viihdettä ja olemassa yksinomaan ajankuluksi. Entä voisiko riita olla hyvää viihdettä? Minun makuni mukaan ei, paitsi jos se päättyy hyvään seksiin. Mutta silloin liikutaankin jo riitelyn ja viettelyn raja-alueilla.

Kuten luovassa prosessissa, riidassa on parhaimmillaan dynaaminen eteenpäinmenon ja muutoksen meininki. Jälkeenpäin olo on tyhjä, surumielinen ja hiukan nolo. Mieleen hiipii ajatus, että kaikenlaista sitä tuleekin vouhkattua, ja siihen vouhkaamiseen lyhyttä elämää tuhlattua.

Riidan ytimessä, sanan arkisessa merkityksessä ts. silloin kun kyseessä ei ole suoranainen eloonjäämistaistelu, on aina kysymys valtasuhteiden mittelöstä. Usein itse asia, se mistä riidellään, unohtuu kokonaan, ja jäljellä on kaksi ihmistä henkisessä sylipainissa - kumpi taipuu lattiaan? Kun riidan syy on tyhjentynyt ja riita kiertänyt täyden ympyrän, riidellään lopulta siitä kumman syy riita oli. Taitava riitelijä tietää tämän ja mitoittaa siirtonsa siten, että viimeisen erän voitto on varma ja syyttävä sormi osoittaa riidan päättyessä vastapuoleen.

Aivan kuten peleissä, myös riidoissa säännöt ovat mitä erilaisimpia, mutta lopulta kysymys on aina samasta asiasta, oman voiton halusta ja häviön toivomisesta toiselle. Tämä ei (toivottavasti) ole suoraan verrattavissa esityksiin, joskin julkisuushakuisen taiteilijuuden voisi tietyssä mielessä nähdä media-riitana, taisteluna näkyvyydestä - minä vastaan muut.

Monet riidan lainalaisuuksista pätevät myös riidan kevyempään versioon, väittelyyn. Väittelyä haluava keskustelee kiistämällä ja etsimällä vastakohtaista väitettä suhteessa väittelykumppaninsa ajatuksiin. Väittely tuhoutuu välittömästi, jos kaltaiseni ristiriitaa väistävä olento sattuu paikalle: ”Voihan se olla noinkin. ” ”Riippuu näkökulmasta.” ”Kaikki saa olla mitä mieltä haluaa.” Kouluajoilta muistan kokemuksia, joissa opettajan luokassa käynnistämä väittely on johtanut minut tilanteeseen, jossa puolustan kiihkeästi omasta mielestänikin järjetöntä ajatusta.Väittely antaa minulle roolin, jolle luovutan itseni ja jota alan puolustaa. Asiat katoavat oikeassaolemisen tieltä. Ajattelu muuttuu urheilukilpailuksi.

Sivustaseuranneena tiedän, että väittelyä voi harrastaa myös leikin tapaan, pilke silmäkulmassa ja tietoisena siitä, että kysymys on ajatusten testaamisesta. Kilpailuasetelma on vain pintaa, mielipiteet tietoisia rooleja, joita voi myös vaihtaa, voi hypähtää roolista toiseen ja alkaa puolustaa sitä. Taitava ja iloinen väittelijä on hyvä näyttelijä, joka puikahtaa kevyesti näkökulmasta toiseen.

Jos riidanhaastaja pukeutuu väittelijän kaapuun ja törmää todelliseen väittelijään, hän paljastuu ikävällä tavalla. Riidanhaastaja jankkaa ja sönkkää ja sahaa latunsa puhki, ja kun vauhti loppuu suksenpohjaan hankaavaan ruohoon, alkaa harmittaa. Etenkin jos väittelijä samalla hetkellä pujottelee tasaisella vastaan ja vilkuttaa hilpeästi. Silloin riidanhaastaja käy todella sääliksi - vain hetkeä ennen kuin nyrkki heilahtaa.

Kun seuraan ystävieni lapsia tai muistelen omia lapsuusaikaisia riitoja sisareni kanssa, näen riidan pelkistyneimmässä muodossaan: Lapset riitelevät poikkeuksetta siitä kumpi ärsytti, kumpi aloitti, kumpi tönäisi. ”Enkä tönässy, ite tönäsit.” Riidan näennäinen syy on vain merkki, joka oikeuttaa riitelemisen nautinnon ja piinan. Koska aikuisen ei ole sallittua antautua ”lapsen tasolle” puhtaan alistamisen ja voiton himon valtaan, meidän on kehiteltävä riidoistamme mitä monimutkaisimpia kommunikaatiopelejä. Joulu on jälleen suonut meille oivan mahdollisuuden tarkkailla riitojemme hienouksia.

Omassa suvussani, jossa riiteleminen ei kuulu hyviin tapoihin, on kehitytty melko pitkälle taidossa riidellä riitelemättä. Se joka korottaa äänensä, on auttamatta jo hävinnyt so. myöntänyt riitelevänsä. Klassinen ”nalkuttava vaimo” on todennäköisesti henkilö, jonka puoliso on hyvin pitkälle harjaantunut riitelemättä riitelemisen taidossa. Hän vaikenee, poistuu, ei reagoi. Tämähän on tunnetusti varmin tapa saada toisen aggressio näyttämään naurettavalta.

Kun kissani joululoman lopuksi tavalliseen tapaansa piiloutui aitan alle, jottei joutuisi kuljetuskassiinsa, tunsin ilman kiristyvän isän suunnalla. Huomenna olisi työpäivä, Helsinkiin olisi ehdittävä, pakkanen hivotteli kolmeakymmentä, ruokahuusholli oli jo pakattu ja vedet tyhjennetty. Koska en halunnut riidellä kissariitaa ja joutua täydellisen haavoittuvuuden tilaan - kaikki minkä sanotte kissoistani sanotte minusta - tein väistöliikkeen ja menin liiteriin hakkaamaan halkoja. Viestini oli: lähtekää vaan ja hylätkää tytärparkanne luonnon armoille. Isä ilmestyi piankin selkäni taakse ilmeisen (sadistisen?) valmiina antamaan hyviä neuvoja halonhakkuuni suhteen. Pitkitin tilannetta, vaihdoin puuta, en antanut isälle tilaisuutta. - Tuollainen ohut halkeaa kyllä selältäänkin, isä toteaa lopulta. - Älä sinä tule nyt neuvomaan siihen! Isä poistuu sanaakaan sanomatta. Mutta hän ei riitele. Hän on jalo ja auttavainen ja alkaa veljeni kanssa piirittää taskulampuin ja kepakoin varustautuneena aittaa, jonka alla kissani lymyilee, tyytyväisenä performaationsa aiheuttamaan huomioon.Epätodennäköisiin pelkoihin erikoistuneen äitini arvio tässä vaiheessa on, että kissan on syönyt kettu tai pöllö. Minä alan itkeä. - Menkää nyt kantamaan niitä tavaroita, hemmetti! Kun muu perhe painelee jäälle ja tilanne rauhoittuu pihassa, kissa palaa jalkojaan nostellen. Isä niittaa minut lattiaan vasta kun istumme kylällä lähtökahvilla ystävien luona. Kissan katoaminen kerrotaan nyt hauskana juttuna, jossa isän hermojen kiristyminen ja minun kyyneleeni ovat parasta maustetta. Kiehun raivosta, mutten tietenkään enää - selälläni kanveesissa - alennu sitä näyttämään. Kotimatka käynnistyy vaisuissa tunnelmissa. Suonenjoen kohdalla isä kysyy ovatko jalkani lämpimät, ja neuvoo nostamaan etupenkkien väliin. Teen niin. Isä kopraisee ystävällisesti varpaitani. Siinä on anteeksipyyntö ja anteeksianto samassa hetkessä.

Sanotaan, että riita puhdistaa ilman. Enpä tiedä. Jos sovintoon asti päästään, riita on vähintään palauttanut mieleen miten hyvältä tuntuu olla sovussa, ja tehnyt sikäli tehtävänsä. Riita on tylsä, muttei vaaraton esitys. Riita perustuu vihollisasetelmaan ja johtaa usein sen syvenemiseen. Vihollisasetelmaan on helppo samastua. Se on yleisöystävällinen, helposti seurattava kuva maailmasta: Me ja nuo, hyvät ja pahat. Vihollisasetelma imaisee sisäänsä yksilön ja hänen henkilökohtaiset ihanteensa ja oikeuttaa hirmuteot ”maailmannäyttämöllä”.

Lapsuuden Othello-pelin mustissa ja valkoisissa nappuloissa oli jotakin samalla tavalla käsittämätöntä ja uhkaavaa kuin isomummun puheissa punaisista ja valkoisista. - Kumpia te olitte? kuului viaton kysymykseni. Mutta Othello-pelissäkin valkoinen nappula on toiselta puolelta musta - pahin vihollinen aina oma varjoni.

Anna Krogerus