Miska_kirjoittaa.jpg

Päätän kirjoittaa sanan Toiseus isolla T:llä. Toiseus on minulle niin helppo asia unohdettavaksi. Haluaisin nähdä sen paremmin, sillä itse en useimmiten koe olevani Toinen. Olen keskiluokkainen suomalainen teatteritieteen opiskelija. Pullani ovat niin sanotusti hyvin uunissa ja uskoakseni jo hyvää vauhtia paistumassa rapeiksi ja kullanruskeiksi. Tarkoituksenani on kertoa teille kokemuksistani assistenttina RMEO & ULIA -projektin parissa. Olen pohdiskellut Toisena olemista. Että mikä se sellainen Toinen nyt sitten on, ja nähdäänkö niitä Toisia tämän esityksen avulla. Tavoitteenani on oppia nämä asiat ensi-iltaan mennessä. Tulin jokunen viikko sitten mukaan projektiin harjoittelijaksi, tutkiskelemaan, opiskeluhommia. Aluksi pidin itseäni työryhmässä tosiaankin Toisena, joka tarkastelee esityksen kehitysprosessia ulkopuolisen näkökulmasta. Sanoin itselleni, että näin on hyvä, tutkin tätä touhua. Katselen ja havainnoin. Hyvä lähtökohta tutkimiseen, ajattelin. En tiedä oliko siinä mitään perää. Eihän tutkija voi itseään maailmasta eristää. Teatteriesityksestä oppii eniten olemalla mukana sen tekemisessä.

Ranjan_ohjaus_läpimeno_4

Ajatelkaamme Toisen tarkoittavan tässä mitä tai ketä tahansa, joka en ole minä itse, tai joka et ole sinä itse. Toiseus on tapa puhua siitä, mitä pidetään itsestä erillisenä. Se on tapa hahmottaa, tapa nähdä. Se on osa puhujan identiteettiä. Pidän itsestäni erillisenä sitä, mikä ei ole tuttua ja läheistä. Gluteenitonta leipää ruokalan jonossa ottava on pienen askeleen verran minulle vieraampi kuin hän, joka ottaa tavallista leipää. Tunnistan itseäni, omaa elämääni, muissa ihmisissä. Yhteiskunnassa toimintakäytännöt ja tavat ajatella asioista tuppaavat helposti juurtumaan. Tällöin voimme päätyä pitämään itsestämme erillisenä myös sellaista, mikä oikeastaan, yksityiskohtaisemmin tarkasteltuna, onkin aika tuttua ja läheistä. Yhteiskunta on niin sanotusti ihmisessä.

Toiseuteni Todellisuuden tutkimuskeskuksessa on haihtunut nopeasti. Se on sulanut pois. En ole mielestäni tehnyt juuri mitään mikä asiaa tähän suuntaan olisi ohjannut. Olen pääasiallisesti pidättäytynyt kommentoimasta esityksen harjoitusten etenemistä. Olen pääasiallisesti istunut ja katsellut. Olen ollut tyyppi, joka kirjoittelee muistiinpanoja punaiseen miniläppäriin ja syö omenoita, mutta ei pääasiallisesti muuten tee yhtään mitään.

Joskus Toiseus sulaa pois juuri tällä tavoin. Siihen voi riittää pelkkä läsnäolo. Arkinen yhdessä oleminen. Yhteinen barbieilla leikkiminen toteuttaa havaintoni mukaan tätä funktiota myös tehokkaasti. Ja siistit radiopuhelimet. Sellaiset, joilla voi leikkiä salaisia agentteja. Teatterin tekemiseen liittyy paljon leikkimistä ja oleskelua. Erityisesti jos yksi ohjaajista on lapsi. Tämä on hyvä. Ehkä kuitenkin kaikkein tehokkaimmaksi Toiseuden poistajaksi olen kokenut sen, kun saa olla jotain muutakin kuin Toinen. Jos vaikka kirjoittaa blogia, niin silloin onkin heti Toisen sijasta bloginkirjoittaja.

Ranjan_ohjaus_läpimeno_5

Ja kyllähän aikuisetkin leikkivät, muutkin kuin teatteri-ihmiset. Virastoissa ja yrityksissä, todellisessa elämässä, leikitään koko ajan. Yleensä leikitään aikuista, ammattilaista, asiantuntijaa, ja mikä nyt tarkalleen ottaen milloinkin on se rooli, jota pitää leikkiä. Pelin henki on usein vakavahko ja säännöt kaikkien tiedossa. Tällöin on juurikin tärkeää omata jokin oma rooli, jonka muut leikkijät hyväksyvät ja jolla on jokin tehtävä, mieluiten tärkeä tehtävä. Pelissä ei tykätä käyttää sellaisia nappuloita, jotka vain olisivat olemassa, tekemättä muuta. Heidät poistetaan leikin ulkopuolelle.

Minun pieni Toisena olemiseni TTK:ssa katosi vaivatta. Usein Toiseus ei katoa. Jotkut Toiset ovat Toisempia kuin Toiset. Kuten pakolaiset, mielenterveyskuntoutujat ja lapset, he ovat ulkopuolisempia kuin minä. Eri tavoilla. Siinä on mielenkiintoisia eroja. Me kaikki olemme olleet lapsia. Lapsuutta jopa ihannoidaan, se nostetaan jalustalle. Silti heidän äänensä ei kuulu. He ovat oma kategoriansa. Voidaan myös perustellusti väittää ettei kaiken Toiseuden tulisikaan kadota. Lapsi ei muutu aikuiseksi kovinkaan nopeasti.

Ranjan_ohjaus_läpimeno_2

Toiseus sinällään on myös rikkaus. Tämäkin minulta joskus unohtuu. Jos Toisia kuuntelee niin voi oppia jotain uutta. Jos näkee vaivaa kulkea tuttua ja turvallista kauemmas niin voi nähdä jotain hienoa. Jos pysähtyy ja ajattelee uudestaan sen, mikä on totuttu jättämään huomiotta. Jos katsoo ja kuuntelee, ja jos ehkä jopa uskaltautuu keskustelemaan vieraan Toisen kanssa.

Toiseuden säilyessä on aina se vaara, että tuttua ja turvallista pidetään parempana ja tärkeämpänä kuin sitä, minkä hahmotamme itsestämme erilliseksi. Huonot suhtautumistavat Toista kohtaan juurtuvat yhteisiin, normaaleiksi katsottuihin käytänteisiin. Niinhän siinä aina käy. Ajan käyttäminen Toisten näkemiseen, vaivannäkö, tällaisia asioita tarvitaan. Näin minä ajattelen.

Soijakastikepullo pöydälläni on minulle tuttu ja läheinen, koska käytän sitä usein. Ihmiset, jotka sen ovat valmistaneet, ovat minulle paljon vieraampia. Tuntemattomat aikuiset ja lapset maailman eri nurkissa kasvattavat minun ruokani, tekevät vaatteeni ja kasaavat läppärini. Kuinka erillisiä me oikeastaan olemme toisistamme?

Miska Repo Assari TTK