Teatteri-lehti 6/2002

Olla taiteilija, se voisi tarkoittaa jotakin samaa kuin olla vaikeuksissa. Olla kriitikko, se voisi tarkoittaaa näiden vaikeuksien kohtaamisesta syntyvän todellisuuden seurantaa, analysoimista ja ennen kaikkea ymmärtämistä. Näin voi ajatella, etenkin jos ei samaista vaikeuksia ja niiden kanssa työskentelyä sellaisenaan romantisoituun ja romantisoivaan ajatukseen kärsimyksestä taiteen ehtona. Taiteilijan tehtävänä olisi siten rohkeasti kohdata ja haastaa vaikeutensa, olivat ne sitten luonteeltaan teknisiä tai ihmisenä olemiseen liittyviä. Näin taiteilija laajentaisi olemassaolon mahdollisuuksia. Entä kriitikko? Tulisiko hänenkin rohkeasti seurata taiteen reittejä minne ikinä ne vievätkään? Selittyykö teatterikritiikkien onttous osaltaan rohkeuden puutteella; ei uskalleta ajatella kuin varmistellen, niin kuin ennenkin?

Taiteilijan on kerta toisensa jälkeen uudelleen etsittävä oman maailmassaolemisensa raja. ” Minulle ei ole työssäni milloinkaan ollut hyötyä mistään, minkä olen tiennyt etukäteen ”, sanoo espanjalainen kuvanveistäjä Eduardo Chillida. Kuinka voisikaan olla? Eikö tietämisestä helposti tule asenne, joka haukkaa ja sulattaa itseensä kaiken ja tulee kieltäneeksi arvoituksen? Voidaan ajatella, että taiteilijan rohkeus ylittää jotakin tai siirtää rajaa syntyy puhtaasti hänen inhimillisestä halustaan kohdata vaikeudet. Hän ei tiedä niihin ratkaisua, hän ainoastaan kohtaa ne. Tästä voi syntyä sitten jotakin minkä tunnustaminen ja kohtaaminen olisi kriitikon työtä. Tuntuu, että sellainen kriitikon työ vaatisi ratkaisevasti toisenlaista ajattelua ja lähestymistä kuin mihin nyt on totuttu. En oikein muista sellaista kritiikkiä mikä lähtisi ensisijaisesti halusta ymmärtää teoksen kohtaamismaailmaa, eikä niinkään tarpeesta arvottaa ja näennäisesti selventää sitä. Ymmärtämisen sijasta kritiikit muistuttavat insinööritieteistä tuttua laaduntarkkailua; näillä ja näillä perusteilla tämä tuote täyttää kriteerit ja kelpaa tuotantoon. Mitä kriitikot silloin katsovat? Tai päädytään toteamaan esityksestä joka tuntuu, että tämä esitys on sellainen joka tuntuu! Entä mitä kritiikit menettäisivät arvostaan ja tasostaan jos niistä haihtuisi oikeassa olemisen kaiku? Tuskin mitään. Ei kai taiteessa mikään varsinaisesti ole oikein.

Kritiikkejä lukiessa on usein tullut outo tunne siitä mikä on kriitikolle tärkeää; motivoiko kirjoittamista kenties haalea pelko oman työn merkityksettömyydestä, sillä nykyisinhän kritiikillä näyttää olevan merkitystä vain lippukassalle. Voidaan ajatella, että näyttämö ( huonoimmillaankin ? ) on aina yritys ymmärtää elämästä jotain riittävän olennaista, mikä muutoin hukkuisi maailman mölyyn. Näyttämötaide ikään kuin pyrkii aina jo olemuksensa vuoksi nostamaan ymmärryksen tasoa ja vähentämään maailman mielettömyyden painoa. Näin ajatellen sen olemuksen sisimmässä asuu rohkeus. Ja tämän rohkeuden laatua ja luonnetta pitäisi mielestäni kriitikon tuntea ja ymmärtää. Näin kriitikon työlle avautuisi varmasti uusia merkityksen mahdollisuuksia. En tietenkään tarkoita etteikö kriitikko voisi yhä ilmaista näkemyksiään hyvästä ja huonosta vaan että hän myös näkisi pidemmälle sellaisten ilmeisyyksien taa, ts. yrittäisi tarkemmin nähdä sen mikä on nähty. Luultavasti tästä hyötyisi myös kritiikkien kirjallinen taso. Ei olisi haittaa jos kriitikkokin puntaroisi toimintaansa muutenkin kuin kunnianhimonsa kautta. Usein näyttää siltä, että varma asema ja jonkinasteinen taidepoliittinen kunnianhimo on juuri se vaarallinen yhdistelmä joka tuottaa pinnallisimmat kritiikit. Tämä koskee erityisesti tietenkin Helsingin Sanomien kulttuuritoimitusta. Harvoin, jos koskaan valta alkaa arvioda itseään kriittisesti, koska sen tien päässä saattaa häämöttää vallasta luopuminen. Ehkä tällainen luopuminen olisi kuitenkin juuri se henkinen siirto, joka mahdollistaisi kritiikillekin uuden todellisuuden; todellisuuden, joka on vapaa mielipiteiden kitkeristä vaatimuksista. Aikakausi, joka on selvästi hysteerinen, ei nähdäkseni kaipaa hysteerisesti omaan lyhytnäköiseen etuunsa takertuvaa taidekirjoittelua. Kai kriitikkokin voi tuntea ajan värähtelyt omissa nahoissaan eikä häneltä ole kielletty tuon värähtelyn vaikutuksien kartoittamista yhteiskunnassa ja taiteessa. En tiedä onko taide aikansa kuva mutta taidekirjoittelu näyttäsi sitä olevan vähän samalla tavalla kuin internet. Sekin on kovasti rohkea olematta lainkaan rohkea.

Voihan tietysti olla myös niin, että näyttämötaiteen arvosteleminen kirjoittaen siitä paperille on jo sinänsä mieletöntä. Kenties mielekkään kritiikin esteenä ei olekaan vain kriitikko itse tai muut pakottavat olosuhteet ( palstatila, kaupalliset vaatimukset yms. ) vaan kritiikin muoto; näyttämö ei avaudu kirjoitukselle. Jos näin on, tämä olisi taiteilijoille ja kriitikoille valtava mielekäs haaste; kehittää aivan uudenlainen kritiikin muoto. Ehkä se vaatii onnistuakseen laadultaan toisenlaisen aikakauden. En tiedä, mutta jotakin viehättävää on ajatuksessa, että tärkeintä on tietää olevansa väärässä.

Tommi Silvennoinen