Teatteri-lehti

( das Man (saks.), Martin Heideggerin filosofiassa arkipäivää hallitsevan epäitsenäisyyden, sos. samankaltaisuuden ja muiden mukana menemisen symboli, ”kaikki ja ei kukaan”. )

Tulin lähiravintolaan. Matkalla tänne ohitin jalkakäytävällä teinipojan, joka käyttäytyi niin typerryttävän ärsyttävästi, että teki mieli tarttua häntä tukasta ja sanoa jotain. Sanoa jotakin varmasti ja vakuuttavasti kuin vanhemman tai peräti kasvattajan oikeudella ja ominaisuudessa. Taas kerran tuli tuntu siitä, että olisi tarve ja tilaisuus hetken esittää jotain. Miten monissa rooleissa sitä jatkuvasti elää, mitä kaikkea mielessään ja kielessään itselleen esittää.

Tätä artikkelia varten olen yrittänyt ajatella arkista tietoisuuttani muutaman päivän ajan ikään kuin näyttämönä, yrittänyt tavoittaa millaisia rooleja tietoisuuteni ainakin pinnaltaan on täynnä ja millaisia esityksiä itselleni jatkuvasti päässäni järjestelen? Millaisista suhteellisuuksista päiväni koostuu, milloin olen mitäkin ja miltä se tuntuu?

Heti alkuunsa yritys tuntui jos ei aivan mahdottomalta niin sietämättömältä. Itsereflektio kasvoi liialliseksi ja jouduin umpikujaan. En minä halua keroa minuuksistani ja kaikesta siitä pelleilystä Teatterilehdessä, ei sellaisessa ole mitään mieltä. Kuitenkin valehtelisin kaiken parhain päin ja se siitä. Ainoa tunne, jonka kanssa elin varmasti koko ajan, oli tätä artikkelia vastustava ja ylenkatsova. Kaksi päivää pakoilin ja kirjoittelin omia aforismejani. Eräänlainen pelkurin rooli. Sanomattakin lienee selvää, että se on ahdistavaa. Yritys ajatella itseään esiintyjänä ja katsojana samanaikaisesti sai kaiken tuntumaan tukkoiselta tai ainakin jollain tavoin kielteiseltä ja typerältä. Miksi ihmiskunta on synnyttänyt teatterin? Sellaista arkea ei halua elää vaikka koko ajan elääkin. Minäkö näyttämönä? Mikä on roolini nyt? Tilaan oluen.

Sain oluen ja mielestäni liian vähän vaihtorahaa takaisin. Tässä on yksi rooleistani. Vaihtorahan suuruus kiinnosti minua koska en ole varakas, en lainkaan, ennemminkin vähävarainen eli köyhä. Se on hyvin kattava sosiaalinen rooli. Mitä kaikkea se merkitseekään. Tässä ravintolassa ei kukaan muukaan luultavasti ole kovin varakas. Keiden kanssa minä oikein olen samassa huoneessa? Katson ympärilleni, sisään astuu nuorehko mies ja kävelee pöytään missä seurue ottaa hänet äänekkäästi tervehtien vastaan.

” Tänään on keskiviikko tai vittu jotain ”. Pidän automaattisesti äänekkäintä mölisijää vastenmielisenä ja tyhmänä. Ja näin minulla on taas hyvin vahva ja vaikuttava katse. Aivan kuin tietäisin hänestä yhtään mitään paitsi, että hän on todennäköisesti kovasti humalassa. Tämä on ilmeisesti aika yleistä, että toisen ihmisen ja varsinkin tietyn oloisen tyhmyys on vain jokseenkin selviö ja se tyhmyys on sitten hänen koko hommansa. Tämä on aika ylhäinen rooli. Ei tällainen ennakoiminen ja toisen tyhmyyden arvailu viiden metrin päästä voi olla älykästä puuhaa, niin sietämättömän mukavalta ja kohottavalta kuin se voikin tuntua. No, samassa kyseinen mölisijä pitää jo koko seuruetta otteessaan puhumalla kovaan ääneen hakkaamisesta. Tästä tulee uusi sävy tuntemuksiini. Tyhmä se on, kyllä minä sen jo tiesin. Tulee mukavan oikeutettu olo, aivan kuin olisin hyväintekijä. ( Olut on puolivälisssä, mitenköhän se vaikuttaa minuun ).

Nyt on aika epäillä. Tällainen kirjoitushomma, tämä on niin tarpeetonta ja turhaa. Ja välittömästi mölisijän poppoo kiinnittää taas huomioni. Seurueeseen saapuu nuori nainen. Minkähänlaisen kohtelun hän saa? Voin haistaa esiintymisen hien, kaikki muut ovat nuoria miehiä. Heti soimaan itseäni tavastani katsella ja arvioida. Taustalla soi jotakin suomalaista nykypoppia ja sitäkin on niin vaikea sietää. Tarjoilija vilkuilee, että mitä minä oikein teen. Minua katsotaan kun kirjoitan kapakan pöydässä. Mitäköhän tarjoilija mahtoi tuumia, minähän tämän tilanteen luon. Onhan se älytöntä tulla kapakkaan kirjoittamaan tällaistä. On sellainen jatkuva tunne, jossa epäilee tällaisen vähäisintäkin mielekkyyttä. Tuntuu kuin tarkkailisin itseäni ulkopuolelta, että mitäs se tuossa oikein yrittää. Tulee tämä sivustakatsojan ja itsensäkyttääjän rooli, sen joka hyvin usein dominoi muita ja ja vetää lokaan kaikki päivittäiset oman pään pikku esitykset, joista tulee vähänkin hyvä mieli. Onkohan tämä rangaistus toisten tarkkailusta.

Tilaan kolmannen oluen. Suhtauminen itseeni toisaalta käsin jatkuu, nyt lähestyn itseäni tämän tekstin lukijana. Alkaa pelottaa koko tämä typerä ja mauton idea. Jotenkin laiska olo. Huomaan tarkkailevani alituisesti miten olut vaikuttaa. Yleensä sen vaikutuksen huomaaminen on vain mukavaa, mutta nyt se on jotenkin repivää ja syyttävää. Vasemmalla pelataan biljardia. Se on peli. Wittgenstein, jalkapallo, kielipeli. Kieli on tekopyhä ja hurskastelee. Yksi kielen ikävimmistä puolista on ettei se hetimiten ilmoita, että yhtä ihmistä ei ole, että heikkous ei ole heikkoutta. Se houkuttelee peliin, vastakkainasetteluun, kilpailuun. Minähän olen kapakassa.

Nyt tuntuu, että yritys sanoa mitään tukehtuu omiin lähtökohtiinsa; näyttelen oman tietoisuuteni tukkoon, riennän itseni edellä. Mikä tai mitä on kielen konkreettinen käytäntö? Voisin ajatella, että kieli on toimintaa, haltuunottoa ja valtaamista. Mistä tämä rohkeus?

Kolmas olueni on puolivälissä. Minkä puitteissa kaikki todentaminen ja epäileminen tapahtuu, jonkin maailmankatsomuksen tai alkujärjestelmän, jota ilman ei voi ajatella mitään? Tuntuu, että kielen myötä raadollistan maailmaa. Kieli ei anna odottaa, se tekee antautumisen ja luovuttamisen vaikeaksi ( paha huono ilkeä psyyke). Mitä jos kuvittelisin itseni kypsäksi, elämänmyönteiseksi ja itsenäiseksi. Mikähän minut nyt valtasi? Biljardipöydän takaa kuuluu vanhemman miehen todistus siitä kuinka hän on pettynyt elämäänsä ja heti perään hän arvuuttelee kavereiltaan kuka keksi kirjapainon. Olen taas tarkkailija. Tarkkailenko vain omia tuntemuksiani ja mieltymyksiäni vai toisia ihmisiä? Tästä en taida päästä selvyyteen.

Tilasin neljännen oluen ja pelasin eurolla konepokeria. Hävisin. Kieli voi kai peittää sen, että kaiken tavoitteeksi on otettu tulos. Sehän aina saavutetaan. Luin juuri tässä välissä mitä olin aikaisemmin kirjoittanut. Mieleeni tuli kysyä jotakin johdonmukaisuudesta. Mutta ei. Valheellisuudessa ja hyvässä tahdossa ei mikään pärjää ihmiselle, eikä teatterille. Kumpi, kumpi? Mitä on hybris? Nyt taidan vain sotkea paperia. Mistä tulisi ajatus, oma, luvattoman pieni mutta oma? Joku loru.

Mistä se tulee, elävä ajatus? Leveästä takaraivosta, mielen likakaivosta, tummasta tukasta, likaisesta sukasta, sisiliskon suusta vai jostain ihan muusta? (noh) Sieltä se tuli, ilman takaa, ilman lupaa, kaukaa kiersi monta tupaa, lensi lujaa niin kuin nuoli, oli, eli, sitten kuoli.

Kuka voi parhaimmillaankaan olla muuta kuin rohkea pelkuri. Neljäs tuoppi lähestyy loppuaan eikä talon stereot oikein tahdo toimia. Tarjolla olisi Michael Jackson ja Beat it. Lähden kotiin.

Tommi Silvennoinen