Teatteri-lehti 7/2006

Seison Helsingin kaupunginteatterin aulassa kourassani tuttavani järjestämät Evita -musikaalin pääsyliput. Olen aina haaveillut esiintyväni vakuuttavasti Broadway-musikaalissa. Salainen paheeni on laittaa Cd-laitteeseen soimaan Stephen Sondheimin ”Sunday in the Park with George” -äänite ja kadota sen musiikin myötä melodramaattiseen avaruuteen, jonka kirkkaimpana tähtenä itse loistan. En ole kokenut yhtä voimakasta tunnetta katsoessani angloamerikkalaisten musikaalien näyttämöversioita. Esiintyjien suvereenisista taidoista ja näyttämöllepanon teknisestä loistokkuudesta huolimatta Broadway-musikaalit ovat minusta vaikuttaneet teattereissa latteilta. Täytyy tunnustaa, että olen liian asenteellinen ammattikatsoja: luulen tietäväni jo etukäteen millaisia suurmusikaalit ovat toteutuksiltaan. Oikeasti näyttämön olemus on minusta päinvastaista. Siitä ei ennakolta tiedä juuri mitään, ennen kuin sitä pysähtyy katsomaan tai sinne asettuu olemaan. Vasta näyttämön olemukseen keskittyminen synnyttää minussa ehdotuksia sen konkreettisiksi muodoiksi.

”Miksi ihmiset eivät saisi haluta viihdettä, kun kerran ovat maksaneet täyden hinnan pääsylipuistaan?” kysyy puolisoni, kun ojenna hänelle toisen lipuista ja totean kyynisesti, että tästä tulee piinaava teatteri-ilta. ”Jos lähtökohtaisesti heille ei muuta tarjotakaan, niin kuinka he voisivat tietää muusta” kuulen itseni hiukan kiihtyvän vastatessani. Samalla näen ympäriltäni kuinka pokkeava näkemykseni on. Bussilasteittain ihmisiä vyöryy lasiovista sisään kohti narikoita. On tultu viettämään vapaa-aikaa ja tapaamaan tuttuja. Päälle on puettu parasta mitä vaatekaapista löytyy ja seinustoilla keskustellaan hiukan jäykästi mukavia. Ajattelen esityksen jo alkaneen yleisölämpiössä: olemme asettuneet esille kulttuurisosiaaliselle näyttämölle, jossa esityksen nimi on ”Kerran vuodessa teatteriin” tai ”Ihan kiva teatteripaketti”. Baaritiskillä pohditaan millaista tarjoilua tilataan väliajaksi. ”Lehdessä luki, että pelkästään Evitan roolipuvun takia kannattaa tulla katsomaan tämä esitys” huikkaa joku ohi kulkiessaan. ”Puvunko takia me tänne olemme kokoontuneet?” murisen valuessani muiden mukana kohti teatterisalia. Puolisoani alkaa hiukan ärsyttää hiljainen arroganssini.

Esitys oli lähestulkoon sellainen kuin olin arvellutkin. Sinänsä energisesti itsensä likoon laittavat esiintyjät toteuttivat teatterin yhteydestä tunnistettavaa maailmaa virheettömästi yllättävän tosikkomaisessa ohjauksessa. He poseerasivat ikään kuin erillään yleisöstä, vaikka välillämme ei ollut montakaan metriä. Tuossa menee seuraajan valokiila. Tässä kohtaa kulissit laskeutuvat ja nousevat saumattomasti. Herrat ja narrit erottuivat näyttämöltä jo puvustuksen perusteella. Yleisö muisti taputtaa ikivihreän ”Don’t Cry for Me Argetina” -kappaleen jälkeen kohteliaasti. Homma toimi kuin hyvin rasvatussa koneessa kitkattomasti ja mekaanisesti. Kunnes yllättäen tapahtui jotain pysähdyttävää.

Kesken joukkokohtauksen, näyttämön oikealta reunalta tallustelee peräkkäin kaksi tavallisen näköistä äijää muina miehinä tanssijoiden keskelle. Toinen miehistä on vanhempi. Nuoremman oloinen on vanhempaa kookkaampi. Yllään heillä molemmilla on suorat mustat housut ja mustat pitkähihaiset paidat. Miehet kävelevät määrätietoisesti näyttämön keskustaa kohti. Kävelyn liike on juuri sen verran nopeaa, että heillä on selvästi jokin tehtävä. Samalla se on sen verran hidasta, että ymmärrän ettei heitä tulisi huomata hiiviskelemässä näyttämöllä. Keitä nämä miehet ovat? Mistä he ovat tulossa ja mitä he aikovat tehdä? Miehet päätyvät näyttämön keskelle ja tarttuvat kiinni siellä olevaan leveään pöytään, toinen toisesta ja toinen toisesta päästä. Sitten he kantavat yhdessä pöydän ulos näyttämöltä kadoten sen vasempaan sivuun.

Episodi kesti vain vajaat 20 sekuntia, mutta olin aivan haltioissani. Tietysti miehet olivat näyttämömiehiä kantamassa lavasteita, mutta heidän esityksen estetiikasta poikkeava läsnäolonsa toi näyttämölle jonkin toisen todellisuuden tason verrattuna aiemmin näkemääni. Jokin meni virheettömässä teatterikoneistossa odottamattomasti rikki. ”Tuolla voi sittenkin tapahtua mitä tahansa!” kuiskasin puolisolleni. Jäin jännittyneenä odottamaan esiintyisivätkö näyttämömiehet uudestaan. Aloin leikkiä ajatuksella, jossa mustiin housuihin ja paitoihin pukeutuneiden näyttämömiesten ja -naisten kuoro kirmaisi julistamaan suurelle näyttämölle, kuinka Evita Peronin hahmo oli niin karismaattinen, että jopa me, Kaupunginteatterin tekninen henkilökunta, olemme noiduttuna rakastuneet häneen. Mutta miehiä ei kuulunut ja esitys jatkui kuin mitään poikkeavaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Esityksen jälkeen jututin tuttavaani, joka oli järjestänyt meille liput. Ilmeni, että näyttämömiehet olivat työehtosopimukseen vedoten kieltäytyneet pukeutumasta rooliasuihin, koska heille ei ollut suostuttu maksamaan erityiskorvausta roolissa esiintymisestä. ”Minusta he esiintyivät loistavasti juuri omissa asuissaan” minä hihkuin. ”Tämä kuulu ehdottomasti kauden teatterielämysten top kymppiin!” Jatkoin vielä, että vaikka miesten kehon kieli ja ilmeet eivät ilmaisseet mitään suhteessa näyttämöllä tapahtuvaan saippuaoopperaan, he kommentoivat sitä rikkomalla sen tasapäisyyden vain kävelemällä siihen sisään. Minua muistutettiin konkreettisella, yksinkertaisella, absurdilla ja sympaattisella tavalla, että olimme teatterissa. Heidän esiintymisensä paljasti näyttämön paikkana, jossa voi leikkiä eri todellisuudentasoilla. He vihjasivat, että näyttämöllä voi ilmaista paljon moninaisemmin, kuin Evita -musikaali antaa ymmärtää. He loivat yhteyden näyttämön ja minun, katsojan, välille. Ennen heidän ilmestymistään esitys oli pöhöttynyt vain omasta teatterikontekstistaan ja kaikesta siitä tuotteistamisesta, mikä tähän kontekstiin liittyi. Puolisoni katsoi minua hellästi ja sanoi: ”Luulen, että suurin osa katsojista koki kyseisen kohdan häiritsevänä särönä” Tajusin pitäväni säröistä.

Jussi Johnsson