Teatteri-lehti 3/2006

Ylpeys ja ennakkoluulo on palsta, jossa Todellisuuden tutkimuskeskuksen kirjoittajat arvioivat esityksiä etukäteen ja niitä lainkaan näkemättä. Näin saadaan esiin eri tekijöihin, teksteihin, esityspaikkoihin, tyylilajeihin ja kirjoittajaan sisältyvät ennakkoluulot ja odotukset. Lukijoiden tehtäväksi jää verrata arviota varsinaiseen esitykseen – toteutuiko ennakkoarvio? Esitys on valittu sattumanvaraisesti ensi-iltojen joukosta. Kirjoittaja ei ole erityisen perehtynyt esityksen työryhmään kuuluvien taiteilijoiden tekemisiin eikä heidän työpaikkaansa. Arvio perustuu puhtaasti ennakkoluuloihin.

Sorsastaja / Suomen Kansallisteatteri Ensi-ilta 10.3.2006 Ohjaus: Pirkko Saisio Rooleissa: Henry Hanikka, Amira Khalifa, Kaisla Löyttyjärvi, Jani Toivola ja Pirkko Saisio

Aamupulla on vähällä mennä väärään kurkkuun. Tuijotan valokuvaa ja sitten on pakko tarkistaa kansilehti; kyllä, kyllä tämä on Kansallisteatterin kevään kausiesite, ihan oikeasti. Positiivinen hämmästys, jota seuraa valtava innostus, kuvaa harvoin mielialaa joilla selaan ”kolmen suuren talon” ilmaisia ohjelmistolehtisiä. Mutta sitten tämä. Valokuvassa etualalla on neljä frakkiasuista mustaa näyttelijää jonkinlaisessa show-posé´ssa. He ovat sillä tavalla rentoutuneita kuin vain kuvan amerikkalaista musikaalitunnelmaa tavoittelevaan tyyliin sopii. Hieman heistä irrallaan, taaempana vasemmalla on viides henkilö – jonka tunnistan nopeasti Pirkko Saisioksi – hänkin samanlaisessa frakkiasussa. Hänen kevyesti noettu naamansa ja typertyneempi hymynsä viittaa enemmänkin suomalaiseen Pekka ja Pätkä –perinteeseen. Esityksen nimi: Sorsastaja. Nimi on kummallinen ja sen fishing&hunting-klangi selkeässä ristiriidassa valokuvan kanssa. Sitten esittelyyn, jonka sisältö on suunnilleen se, että esitys kertoo neljän tummaihoisen suomalaisen ammattinäyttelijän kamppailusta oman identiteettinsä puolesta. Ja minä ajattelen: ”No jo oli aikakin!”

Sitten tulee ammatillinen kateus: ”Jumalauta, miksen minä keksinyt tuota! Sehän on ollut mun nenän edessä jo vuosikausia, ja nyt enemmän kuin koskaan!” Kateuden tilalle nousee kuitenkin yllättävän nopeasti iloa ja ihmetystäkin: ”Miten ihmeessä Saikki on saanut moisen neronleimauksen?” Jään siis kiinni omasta teatteri-konservatismistani: ohjaajahan se aiheen aina keksii ja ryhmän kokoaa. Myöhemmin luen lehdestä, että Sorsastajassa näyttelijäryhmä itse on pyytänyt Saision ohjaajakseen. Kuva piirtyy yhä selkeämmin: koska ohjaaja kuuluu itsekin vähemmistöön (homoseksuaalit), hänellä täytyy olla aavistusta suurempaa tietoa siitä, mitä on olla ”toinen” tässä yhteiskunnassa. Saision valinta on myös avannut oven, jonka ripaa moni muu ohjaaja olisi tällaisen aiheen ja tekotavan kanssa saanut rynkyttää hamaan tuomipäivään asti; nimittäin Suomen Kansallisteatterin. Siinä on myös jotain aivan mahtavan törkeää. Suoraan vaan kansakunnan ykkösnäyttämön lavereille eikä mihinkään vaihtoehtokellariin! Jo lähtökohtaisesti tämä esitys pakottaa katsojan (ja teatterintekijät!) määrittämään sanat Suomi, kansallinen ja teatteri (tai ainakin ajankohtainen teatteri) aivan uudella tavalla.

Sitten iskee kansiskauhu. Voiko siellä tosissaan tehdä jotain muuta kuin ”kunnollista”? Nehän haluavat lavastussuunnitelmatkin vuoden etukäteen. Mitä jos tämä sittenkin latistuu teatterin näköiseksi teatteriksi, neljännen seinän kolminäytöksiseksi tylsyydeksi, kassandra kakkoseksi, jossa näytellään jotenkin nolon ”aidosti”. Esittelyteksti kertoo, että esitys pohjaa näyttelijöiden omiin kokemuksiin ja niinpä arvelen, että materiaali on tuotettu esiin improvisoimalla. Se on laji, joka vaatii tekijöiltään rautaisia hermoja, kykyä olla mahdollisimman pitkään puolivalmiin päällä. Aika usein käy niin, että tekijät aikansa improiltuaan panikoivat, yksi poistuu kirjoittamaan hätäpäissään ”kunnollista näytelmää”, kasaan saatu materiaali yritetään survoa väkisin yhden tarinan, yhden päämäärän, yhden ratkaisun muotoon. Miksi en halua, että Sorsastaja on tällainen esitys? Koska ajattelen, että se kertoo rikkinäisyydestä ja silloin tuon aiheen on oltava myös muodossa; rikkinäisessä, fragmentaarisessa. Näen, että tämä on paljas ja auki. Tyhjä näyttämö. Näyttelijät kertovat itsestänsä, heidän roolihenkilönsä ovat nimeltään Henry, Jani, Kaisla, Amira ja Pirkko. Vaihdot tapahtuvat muutamalla yksittäisellä vaatevaihdolla, rekvisiitalla, valolla. Kontakti yleisöön on suora: tämä ON teatteria ja tapahtuu teatterissa ja te katsotte meitä. Niin sen täytyy olla.

Mutta tekeekö Pirkko Saisio yllämainitun kaltaista teatteria? En tiedä. En ole nähnyt hänen teatteriaan. Mutta hänen romaaninsa ja niiden rakenne antaisivat kuitenkin vihjeen siihen suuntaan, että se olisi mahdollista. Ajattelen myös, että hän on niin kovapäinen muija, että hän pystyy vastustamaan Kansiksen tuotantopaineita. (Esitys on kylläkin yhteistyöproduktio näyttelijöiden Collectivo-ryhmän kanssa, joka viittaisi siihen, ettei Kansis ole tähän kovin kovalla talousriskillä - eli lähinnä siis palkoilla - sitoutunut. Häpeä sinänsä, jos niin on.) Koska kirjoitan tätä artikkelia sen jälkeen kun esitys on jo tullut ensi-iltaan, tiedän että esityksen ensimmäinen näytös muodostuu yllämainitun kaltaisista kohtauksista ja toinen näytös kertoo Kullervon tarinan. Arkinen-myytti –jako tuntuu hyvältä, mutta saavatko näyttelijät puhallettua Kullervoon jotain mikä ei puuduta ahteriani liian syvälle kalevalaisen poljennon suohon. En tiedä. Minulla ei oikein ole mielipidettä siitä minkälaista ”kalevalaisen” teatterin pitäisi olla.

Minkälaisia näyttelijöitä nämä sitten ovat; ”nämä mustat”? Pinnistelen. Huomaan tietäväni heistä teatteritaiteilijoina vielä vähemmän kuin Saisiosta. Tuijotan näyttelijäryhmää mielessäni ja ennakkoluuloistani huolimatta (ne eivät valitettavasti – tai onneksi – mahdu tähän) olen yhtäkkiä varma, että tässä esityksessä näytellään jumalaisesti. Sen täytyy olla niin. Vaikka tämä viisikko ei ole koskaan tehnyt työtä yhdessä, he ovat tässä sellaisen aiheen ja muodon äärellä, että sen on pakko räjäyttää koko potti. Sorsastaja hengittää esiintyjiensä myötä, koska he pystyvät kannattelemaan mukanaan sen kaikki vaihtuvat esiintyjyyden tasot (minä yksityishenkilönä, minä roolina, rooli).

Olen ehdottomasti tämän esityksen puolella, mutta minulla on sen aiheeseen myös välillinen yhteys, josta lienee syytä olla läpinäkyvä. Kotona minuun tarttuu kaksi paria pieniä käsiä, joiden väri on aivan selvästi tummempi kuin omani. Äitinä en siis voisi pitää mitään esitystä tärkeämpänä kuin Sorsastajaa. Taiteilijana harmittaa vieläkin, etten itse ollut mukana tekemässä tätä tekoa.

Titta Halinen