Teatteri-lehti 1/2004

Törmäsin Suomen lipun kiistanalaiseen asemaan teatterissa ohjatessani Joensuun kaupunginteatterissa viime keväänä. Minun piti talon johdon painostuksesta leikata esityksessä käytettävä lippu niin, ettei se varmasti täsmäisi Suomen lipun virallisten mittojen kanssa. Näin tehtiin – vaikka Suomen lipulta se edelleen näytti. En ole myöskään unohtanut sitä ”skandaalia”, jota eräästä Atro Kahiluodon ohjaaman Kaksi aurinkoa –esityksen kohtauksesta yritettiin leipoa vuonna 2001. Siinä Suomen lipun alla tapahtui tyylitelty seksikohtaus. Asia tuli jälleen esille lukiessani Helsingin Sanomien (10.11.03) arvostelua Pauliina Hulkon kirjoittamasta ja ohjaamasta esityksestä Mirriseni. ”Mirriseni on paikoin hauskaa ja tehokasta teatteria. Suomen lipun kanssa leikkiminen on tosin tympeää ja ajattelemattomuutena vielä tympeämpää” kirjoittaa kriitikko Lauri Meri mutta ei suostu kertomaan näkemyksestään yhtään enempää. Miksi lipun kanssa leikkiminen on tympeää? Oliko Pauliina Hulkko työryhmineen tosiaan ollut ajattelematon niin tehdessään?

Kaikkiin näihin tapauksiin liittyy moraalinen paheksunta ja pelko siitä, että Suomen lippua häpäistään – huolimatta siitä, että lavalla ei ole salosta alas vedetty oikea lippu, vaan esine, joka symboloi maamme symbolia. Ylioppilasteatterin parin vuoden takaisessa Che-oopperassa poltettiin Yhdysvaltojen lippua esittävä kangaspala mutta se ei liikuttanut ketään. Kyse ei siis ole lippujen kunniasta yleensä vaan Suomen lipusta, maamme kunniasta, kansallistunteesta. Oliko Meri siis loukkaantunut? Niin tai näin, nekin katsojat, joiden kanssa juttelin – ja joille lipun käytäminen esityksesessä sinänsä oli yhdentekevä seikka – olivat kuitenkin kiinnittäneet siihen erityistä huomiota. Tästä voi päätellä, että Suomen lippu on yksi harvoista jäljellä olevista symboleista, joka ei ole vielä tyhjentynyt maagisesta voimastaan. Se on oikeastaan liikuttavaa. Ehkä lippu on suomalaisen teatterin viimeinen tabu. En ainakaan keksi toista esinettä, joka jo sellaisenaan aiheuttaisi reaktioita. Kenties oikeaa, elävää symbolia ei voi lainkaan esittää, etäännyttää, vaan se muuttuu ihmisten mielissä välittömästi kuvailemakseen asiaksi. Alkukristillisissä seurakunnissa juotiin ehtoollisella Jeesuksen verta vaikka se olisikin ollut viiniä. Tai sitten on kyse esityksen (jollainen ehtoollinenkin on) symboloivasta kokonaisvaikutuksesta; lavalla kaikki muuttuu todeksi. Ja jos nämä kaksi näkökulmaa lasketaan yhteen (Suomen lippu + esitys), on aivan turhaa kiistellä siitä onko näyttämöllä oikea Suomen lippu vai ei. Se on kuvailemansa asia, vaikka se olisi vessapaperia, koska tämä symboli puhuttelee suomalaista syvemmällä tasolla ja osuu toisilla vielä suoraan sokeaan pisteeseen. Reaktioina on pelko, nolostuminen tai tuohtumus.

Mirriseni-esityksessä Suomen lippu kuuluu maalari Tyko Sallista esittävän Heli Perttulan rekvisiittaan. Hän käyttää sitä kahdessa kohtauksessa ja se sai erilaisia, rinnakkaisia merkityksiä. Lippu oli edustusväline, jota heiluteltiin ulkomailla; se oli tooga, jota Perttula pitää harteillaan; peitto, joka suojasi ja toisaalta myös tukahdutti. Tässä mielessä lipulla leikittiin mutta sitä ei mielestäni käytetty missä tahansa eikä miten sattuu. Tarkoittaako Meri, että Suomen lippua ei saa lavalla käyttää kuin vain yhdessä merkityksessä: isänmaan ylistämiseksi ja ihannoimiseksi? Lätkämatsissa saa heiluttaa lippua (kunhan se on oman maan lippu) juuri siksi, ettei siinä ei ole mitään kriittistä, ristiriitaista tai monimielistä. Mutta eikö teatteriesitys saa olla kriittinen? Tai ehkä Meri piti lipun käyttämistä turhana rankisteluna. Että voimakaalla symbolilla yritettiin keinotekoisesti nostaa kohtauksen/esityksen tehoja. Oliko Suomen lippu Mirriseni-esityksessä siis päälleliimattu ja turha?

Käsiohjelmassa Tyko Sallista kuvaillaan Suomen historian murrosajan Suomi-kuvan rakentajana. Esityksessä hän saa toki myös muita määreitä: suomalainen taiteilija, mies, perheen pää – auktoriteetti. Mutta lipun kautta luin hänet nimeomaan kansallissankariksi ja kuvainkaatajaksi, joka edusti nahkaansa luovaa kansakuntaa. Oikea Sallinen oli tätä viime vuosisadalla. Mirriseni-esityksen Sallinen kertoi kuitenkin tästä ajasta käyttäen historiallista Sallista vertailukohtana. Mitä nahkaa kansakunta nyt luo? Tai mitä kuvia nykyajan Sallinen kaataisi? Juuri näihin kysymyksiin Suomen lipun käyttö esityksessä vastasi kaikkein konkreettisimmin. Heli Perttulan Sallinen kantaa sitä kuin taakkaa ja viimeisessä lippukohtauksessa hän riisuu sen harteiltaan. Lippu, jota hän esityksen aikana kantanut harteillaan kuin Rooman keisari; jota hän on innokkaasti heiluttanut Pariisissa; joka on suojannut häntä ja hänen vaimoaan; joka kainalossa hän on käynyt huorissa ja jonka suojista hän on voinut vapaasti ilmaista ennakkoluulojaan ulkomaalaisia kohtaan – se sama lippu muuttuu tukahduttavaksi peitoksi, josta hänen haluaa päästä eroon. Jos Suomessa oli 1900-luvun alussa käynnissä kuvainrakennus niin nyt on meneillään kuvainhajotus. Kansallissankareiden ja yhtenäisen Suomi-kuvan aika on ohi. Ei mikään ennenkuulumaton havainto yhteiskunnasta mutta osuu naulan kantaan ja sopii hyvin yhdeksi viitekohdaksi esityksen varsinaisille päälauseille. Lipulla oli minusta oma tarinansa. Sen lisäksi esityksen tyyli rakentui voimakkaasti näyttämökuvien, kulttuuristen kuvaviitteiden ja symbolien kautta. Siinäkin mielessä Suomen lippu, esineillä kertominen, oli perusteltu ratkaisu. Työryhmä ei minusta käyttänyt lippua ajattelemattomasti eikä ainakaan ajattelemattomuuttaan – vaan tarkoituksella. He kaatoivat kuvan.

Ohjaaja Atro Kahiluodon mielestä kaikki mainitsemani esimerkit Suomen lipun käytön nostattamasta toppuuttelusta teatterin yhteydessä kertovat ei niinkään kansallistunteen uudesta noususta vaan sen joutsenlaulusta, viimeisestä kapinasta – vai sanoisinko napinasta. Lippu lavalla aiheuttaa vielä reaktioita mutta ei kansannousua tai skandaalia. Paheksunta jää yksittäistapauksiksi ja näyttäytyy suurimmalle osalle meistä pelkkänä pikkumaisuutena. Tästä päätellen isänmaallisuus vetelee viimeisiään. Mutta entä sitten kansallishengen nousu Euroopassa, johon Suomi on nyt voimakkaasti sitoutunut? ”Kansallishenki jyrää edelleen. Se ei ole koskaan antanut tilaa yhteiselle eurooppalaiselle hyvälle eikä anna vastaisuudessakaan” kirjoittaa Jussi Turtiainen Metro-lehden kolumnissa. Hän ennustaa, että EU tulee pirstoutumaan jäsenvaltioiden ristiriitoihin niiden ajaessa vain omaa etuaan. Huippukokouksia heiluttavat vuosisatoja vanhat kansallishenkien tuulet. Vaikka tunnetasolla yhdynkin Kahiluodon näkemykseen, saattaa olla niinkin, että mannermaan tuulet ovat tarttuneet Suomen lippuun. Ehkä havaitsemani toppuuttelu ei olekaan vanhan isänmaallisuuden kuolinkorinaa vaan edustaa Euroopan entistä ärtyisämpää henkeä? Silloin lippu ei enää edusta sitä Suomea, jota Tyko Sallinen oli rakentamassa vaan jotain aivan uutta yhteiskuntaa.

Janne Saarakkala

Ateneum-sali. Mirriseni. Käsikirjoitus, ohjaus, visuaalinen suunnittelu ja säestys Pauliina Hulkko, valosuunnittelu Juho Rahijärvi, äänisuunnittelu Pauliina Hulkko ja Sanna Salmenkallio, puvut Lotta Skaffari, Esiintyjät Anette Arlander, Anu Koskinen, Heli Perttula ja Sanna Salmenkallio. Ensi-ilta 6.11.2003

Lauri Meren arvostelu Helsingin Sanomissa 10.11.2003 Jussi Turtiaisen kolumni Metro-lehdessä 15.12.2003

Kiitos Atro Kahiluodolle valaisevasta keskustelusta.