Teatteri-lehti 4/2006

Lähikritiikki - Cie Felix Ruckert: Placebo, Kiasma-teatterin lämpiö 6.4.2006

Olen ensimmäistä kertaa hoidossa, jonka tekijä yrittää tietoisesti vieraannuttaa minut tilanteesta. Terapeuttien ammattitaitohan perustuu päinvastaiseen pyrkimykseen – hoidettavan olo yritetään saada mahdollisimman kotoisaksi. Nyt minusta tuntuu siltä, että minua on huijattu, vaikka kaikki onkin ollut avointa.

Felix Ruckertin `Placebo´ asettaa katsojan kehon esityksen keskipisteeseen. Tai itse asiassa termi ´katsoja´ ei päde lainkaan. Esitys tuntuu tarjoavan sen tilalle `potilasta´. Itse nimeäisin itseni kuitenkin `kokijaksi´. Tämä terminologinen saivartelu avaa kokemukseni peruskysymyksen: olenko osallisena taiteessa vai terapiassa? Esitys on avoimen teeskennelty hoitotilanne, esiintyjät esittävät terapeutteja ja kokija sekä esittää hoidettavaa että on sellainen. Paikkana on taidemuseon aulatila. Kaikki tuntuu viittaavan siihen, että olen mukana taiteessa: paikka, tapahtumisen monikerroksisuus, ja ennen kaikkea se, että esitys itse käsiohjelmassaan sanoo olevansa esitys. Olisin kai idiootti, jos luulisin tulleeni terapiaan.

Esiintyjä kuitenkin imaisee minut sisään esityksen maailmaan kehoani myöten. Tilanteen henkilökohtaisuus saa minut odottamaan häneltä jotain muuta kuin tanssijuutta (käsiohjelma kutsuu häntä tanssijaksi). Jotain läheisempää, jotain terapeuttista. Esityksen kerroksista lähimpänä minua on kosketus ja kinesteettinen kokemus ylipäätään. Käsiohjelmakin korostaa pelkän tuntoaistimuksen ja materiaalien merkitystä. Materiaalit ovat pääasiassa vieraannuttavia: niiden keinotekoisuus (muovi), kovuus (metalli, kivi) ja kylmyys (jää) työntävät minua henkisesti kauemmaksi esiintyjästä. Luonnonmateriaalit (iho, kivi), joita käytetään vähemmän, taas tuovat minua lähemmäksi häntä. Se, että olen lähes koko esityksen ajan pääasiassa kiedottuna muoviin, luo esineellistymisen kokemuksen. Tuntuu, että materiaalit on valittu poliittisen voiman, ei tuntoaistimuksellisen variaation, perusteella, vaikka käsiohjelmassa toisin väitetäänkin. Yhdistettynä esiintyjien lääkärintakkeihin ja koko tilanteen läpinäkyvään keinotekoisuuteen ne kommentoivat lääketieteen sisältöjä, eikä esitys pysty pakenemaan voimakkaan provosoivaa rakennettaan pelkkään kehollisuuteen. Huomaan antaneeni kehoni poliittisen puheenvuoron mediaksi.

Toinen kerros on esiintyjän (tai käsittelijän) toiminta ympärilläni. Aistin hänen liikkeensä ja tapansa olla, sekä silloin kun hän koskettaa että silloin kun hän ei kosketa. Hänen huomionsa tuntuu vilpittömän keskittyneeltä minuun, mikä saa aikaan luottamuksen tunteita ja todellisen terapeuttisia hetkiä. Hänen tapansa olla on tavallaan esityksen ydin ja samalla terapeuttisin osa siitä. Käsittelijän vilpittömyyden lisäksi terapeuttisia tuntemuksia saa aikaan käsittelyn dramaturgia. Tietyt tavat lähestyä ja koskettaa toimivat ikään kuin minua myöten, tietyt vasten. Esitys sisältää tässä mielessä helmiä, mutta esiintyjä ei ole oikea terapeutti ja sen huomaa myös käsittelystä. Mikä toimii jälleen vieraannuttavana elementtinä, noiden lähentymisen helmien vastapainoksi.

Kolmas kerros on muu yleisö. Esityksen keskellä olen minä, ensimmäinen yleisö. Minun ympärilläni on esiintyjä. Meidän ympärillämme on toinen yleisö, ohikulkijat ja ne, jotka odottavat käsittelyvuoroaan. Yleisön (siis kokijan) asettaminen esiintymään on tehokas tapa herättää torjuntareaktioita. Tämän vaikutusta on pyritty pehmentämään peittämällä kokijan silmät, mikä auttaa jonkin verran, mutta kun esitys samalla nimenomaan korostaa muiden aistien merkitystä, tekee se itse tuon suojakeinon osittain tyhjäksi. Kokija on ristiriitaisessa tilanteessa: samaan aikaan kun suhde kehon sisäisiin aistimuksiin herkistyy, tarkentuu myös tietoisuus siitä, että minua katsotaan, minuun kohdistetaan energiaa. Oikeassa terapiatilanteessa rakennettavasta turvallisuuden ilmapiiristä on havaittavissa vain rippeitä. Käsittelijä ottaa vastaan ystävällisesti, mutta ei kerro mitään siitä mitä tulee tapahtumaan; hän käsittelee kokijan kehoa tietoisin ottein, mutta kuin näyteikkunassa. Vierauden ja läheisyyden tunteet vetävät köyttä läpi esityksen.

Esitys on epäilemättä taidetta. Sen ydin, minun ja käsittelijän välinen yhteys, tuntuu kuitenkin liikkuvan kohti parantamisen tekniikoita. Mikä on ratkaiseva tekijä, joka kääntää vaakakupin? Mikä erottaa taiteen ja terapian ja pitäisikö ne erottaa? Teatteri perustuu illuusion ja sen purkautumisen väliseen dynamiikkaan. Terapia on illuusion purkamista. Jos näin on, liikkuvat molemmat samalla hierontapöydällä, mutta eri tavoin. Terapialla on ennaltamäärätty suunta – parantuminen. Taiteen suunnan taas joutuu jokainen määrittelemään itse uudestaan. Placebo kysyy suuntaa ja on siksi taidetta. Terapia ei kysy, se vastaa.

Tuomas Laitinen