Teatteri-lehti 5/2002

Oletteko panneet merkille, että yhteiskunnassamme on käynnissä Muutos? Filosofit puhuvat postmodernista merkitysten tyhjenemisestä, siitä miten kaikki on muuttunut pelkäksi representaatioksi ja diskurssien peliksi. Kritiikin maailmassa se ilmenee siinä, että merkkien määrä vähenee ja palstatila supistuu, eikä esityksistä enää haluta kirjoittaa syventyviä ja analysoivia arvioita, ainoastaan kuvaillaan esityksiä ylimalkaisesti ja kerrotaan kuka on tehnyt, mitä ja missä. Lyhyesti: uutisia.

Muistaakseni joskus ajateltiin, että sanomalehdillä olisi jokin muukin tehtävä kuin tiedonvälitys. Ajateltiin, että journalismi osallistuu aikansa älyllisen ilmapiirin luomiseen. Taidejournalistista ajateltiin, että hän käy selventävää keskustelua taiteilijan ja suuren yleisön kanssa 'taiteeksi' kutsuttujen ilmiöiden luonteesta. Käsiteltiin taideteoksen välittämiä sisältöjä, sekä asetettiin teos laajempaan historialliseen ja maailmankuvalliseen kehykseen. Pohdittiin, mitä se merkitsee, että tämä teos on tehty juuri nyt ja mitä se kertoo meille itsestämme?

Olemme kuitenkin siirtyneet uuteen kaupallisten imperatiivien läpitunkemaan journalistiseen ilmapiiriin, johon turha pohdinta ei sovi. Logiikka on karun yksinkertainen: viihdy/kuluta. 100-lehti ja Metro edustavat tätä uutta uljasta tulevaisuutta. Kummankin omistaa ylikansallinen mediakonserni, uutiset tehdään samalla formaatilla, saman uutistoimiston kautta (STT), nopeasti ja halvalla työvoimalla, joka sivulla enemmän mainoksia kuin uutisia, ja uutisetkin ovat lyhyttä ja ajatuksista tyhjennettyä 'uutismössöä'.

Aamulehden kriitikko Soila Lehtonen kirjoitti tässä taannoin, että ”lehdelle ensi-ilta on uutinen. Se palvelee lukijoita, joita kiinnostaa tietää mitä taiteessa tapahtuu juuri nyt.” Edelleen Lehtonen kertoi elävänsä todellisuudessa, jossa ”sanomalehden teatteriarvostelu on nopeaa ja tiivistä uutisointia. Sen pitää myös arvottaa, mutta se ei voi täyttää historioinnin eikä esseistiikan tehtäviä; analyyttisen kirjoittamisen sijasta se on pikemminkin synteettistä.” (teatterilehti 8/2001)

Niinpä niin. Ja tähän todellisuuteen kai sopii parhaiten nopea ja tiivis taide, jossa ei ole ensinkään mitään analysoitavaa, mutta paljon uutisoitavaa. Näitäkin on jo nähty; tähtikulttia ja jatkuvaa henkilökuvaa (sosiaalipornoa), julkkisten ihmissuhde-elämän loputtomia kiemuroita ja kohu-uutisia. Kauniista ja rohkeista apinoidulla kaavalla.

Ehkä tämä johtaa siihen, että puhe taiteesta (ja taide?) pikkuhiljaa näivettyy, jäljelle jää vain puhdas läpikaupallinen hype, jolle taide on myytävä tuote ja vaihdon väline. Nimellisesti kritiikin instituutio toimii edelleen, mutta ainoastaan kuluttajanvalistuksena ja tuote-esittelynä. Eikä varmaan kestää kauaa kun ovat kummatkin saman Firman palveluksessa; teos ja kirjoitus siitä. Onko tämä tervettä, ulvahtaa joku? Johon Firman pääjohtaja toteaa närkästyneenä: 'mitä te kuvittelette? me olemme kaupalliseen voittoon tähtäävä yritys'.

Olisi mukava tietää, kaipaako kukaan muu keskustelua taiteesta ja sen merkityksistä? Se ei ilmeisesti ole kadonnut/pinnallistunut ainoastaan lehdistössä ja muissa medioissa, vaan myös tekijöiden parissa. Taiteilijatkaan eivät enää puhu taiteesta. Ihmiset varjelevat ideoitaan ja keskittyvät omiin keloihinsa. Tavatessa ehkä kysyvät, että 'onko teillä käynyt porukkaa esityksissä?' Apurahoista puhutaan ja niiden hakemisesta tiedetään enemmän kuin taiteesta.

Internet tarjoaa jonkinlaisen vapauden foorumin - vielä. Siellä yksityiset ihmiset käyvät keskustelua tuhansista eri aiheista. Taiteesta tosin on vaikeaa löytää paljon mitään. Olisi hauska tietää miksi? Hämmentää tämä kaikki. Voisiko teatterilehti (tai joku muu Lehti) perustaa keskustelufoorumin nettiin jossa taiteilijat, kriitikot ja suurin yleisö voisivat käydä keskustelua ilmiöstä nimeltä Taide?

Eki Vuori & Julius Elo