IMG_0590.jpg

Claire Bishopin vastikään julkaistu kirja Artificial Hells – participatory art and politics of spectatorship alkaa lainauksella taiteilija ja kuraattori Dan Grahamilta: ”All artists are alike. They dream of doing something that's more social, more collaborative, and more real than art”. Lausetta seuraava kirja antaa hienon kuvan siitä, kuinka laaja ja rikas taiteen ja muun yhteiskunnan rajaa hämärtävän osallistavan taiteen historia on, ja kuinka samanlaisia peruskysymyksiä se toistaa. Bishop nostaa esiin sen, kuinka osallistavassa taiteessa laadun ja tasa-arvon (quality – equality), yksilöllisen ja kollektiivisen tekijyyden sekä taiteen ja ei-taiteen väliset jännitteet ovat jatkuvia avainteemoja. Ja sen kuinka osallistamisen ja katsojuuden politiikan kautta katsottaessa 1900-luvun taidehistoria näyttäytyykin teatterin ja esityksen kautta, eikä maalauksen tai ready-maden, kuten tunnetuissa taidehistoriallisissa katsauksissa.

Kaikki tämä kuulostaa utooppisen todellisuuden rakentajalle niin tutulta. Mekin kaipaamme jotain sosiaalisempaa, yhteisempää ja todellisempaa. Meilläkin eriarvottamisen ja tasa-arvottamisen välinen jännite, tekijyyden kollektiivisuuden luonne ja suhde taiteen käsitteeseen ovat olleet taajaan läsnä. Ja suunta on esityksellisestä yhteiskunnalliseen, sosiaaliseen, todelliseen – kuten Bishopin aineistossa.

Meillä on siis selvästi paljon hengenheimolaisia, sekä historiassa 1910-luvulta saakka että nykyisellä taidekentällä. Monet tekevät samaa kuin me. Se on helpottava ajatus, joka vastaa sosiaalisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen kaipuuseen. Mikäli tekijöitä on paljon, myös vaikutus on suurempi. Seuraavaksi herää kysymys, haluammeko vaikuttaa samaan asiaan tai samaan suuntaan? Riittäkö, että on paljon taiteilijoita, jotka haluavat todellisuuteen? Riittääkö, että on aktivistiliikkeitä on paljon ja ne ovat yhä taiteellisempia? Maailma on yhä pienempi, ihmiset yhä aktiivisempia luomaan sosiaalisia verkostoja, ruohonjuuritason valta ja luovuus ainakin näkyvät yhä enemmän. Onko tärkeää olla yksi solu tässä liikkeessä? Onko tärkeämpää liikkua samaan suuntaan, eri suuntaan vai ylipäätään liikkua? Tai onko tärkeää olla avant garde? Mitä utooppinen todellisuus meille kertoo?

Kiinnostavaa on myös se, kuinka Bishop esittelee vuoden 1917 sosialistisen vallankumouksen jälkeistä aikaa syntyvässä Neuvostoliitossa. Halutessaan sosialistisen taiteen kuvauksen voisi lukea kertovan taidekentän tämänhetkisestä suutauksesta: pyrkimyksenä oli korvata porvarillinen ja yksilöllinen luominen kollektiivisella, koko kansaa osallistavalla ja yhteiskuntaa muokkaavalla tavalla tehdä taidetta.

Kankaanpään taidekoululta Tuomas

Ps. kuvassa taidetta/muuta yhteiskunnallista toimintaa Lapinlahden entisen sairaalan seinillä.

Kuva: Tuomas Laitinen

Comment