Teatteri-lehti 8/2002

Ensimmäinen näytös:

Meitä on puolitoista tuhatta eri alan taiteilijaa kokoontuneena Eduskuntatalon eteen varustettuna värikkäin banderollein ja kyltein. Mukana on kaksi commedia del’arte-henkistä hahmoa portailla, jotka nostattavat tunnelmaa – se on hyvin karnevalistinen. Vaikka viima puhaltaa kylmänä ja talvisena, meitä on paikalla monta. Se lämmittää. Joukossa liikkuva Tiedonantaja-lehden myyjä kehuu mielenosoitusta näyttävimmäksi pitkään aikaan. Sekin lämmittää. Me osaamme nämä hommat.

Ensimmäisen näytöksen varsinainen näyttämö on tasanne Eduskuntatalon portaiden puolivälissä, jonne on pystytetty äänentoistolaitteet ja mikrofonit. Esiintyjinä on eri taiteenalan järjestöjen ja ryhmien edustajat, jotka saavat kahden minuutin puheenvuoron kukin. Juontajana ja jokerina toimii ohjaaja-näyttelijä Jukka Sipilä, joka ryydittää esitystä jouhevin välikommentein ja pitää huolen siitä, että tilaisuuden rytmi pysyy tiukkana. Ja se pysyy. Aikaa on tasan 60 minuuttia. Me, jotka muodostamme massan, toimimme puhujia voimistavana taustakuorona mutta myös yleisönä, jolle puheet esitetään. Niille on tietysti kaksi tärkeämpääkin yleisöä. Media, joka seuraa mielenosoitusdraamaa ja draaman antagonisti eli Eduskunta, jonka Sipilä toivoo kokoontuneen hänen selkänsä taakse koko vahvuudessaan. Dramaturgia on selvä: me taiteilijat olemme yhdessä puolustautumassa hyvän asian puolesta, pahaa valtiovaltaa vastaan. Tämä näkyy myös asemoinnissa; esiintyjät ovat kääntäneet selkänsä kohdeyleisölleen, josta portaiden yläpäähän on kertynyt viitisentoista kulttuuriystävällisintä kansanedustajaa. He ovat tulleet ottamaan vastaan näytöksen syntipukin roolin ja valmistautuvat Eduskunnan keskusteluun valtion taidepoliittisesta ohjelmasta. Heidän harveneva joukkonsa näyttää yhä säälittävämmältä korkeuksiin nousevien, valaistujen graniittipilarien juurella, tuulen tuivertaessa heidän takkejaan. Massiivinen lavastus korostaa heidän pieniä mahdollisuuksiaan vaikuttaa siihen järkähtämättömään koneistoon, joka heidän taakse kätkeytyy.

”Antakaa rahaa! Emme tee pahaa! Tanssitaan!” aloittaa tanssija Sami Saikkonen. Osallistumme kuorossa innokkaasti iskulaiseisiin. Samalla tanssijoiden rivi nousee hitaasti portaille kuvaten tanssitaiteen erittäin vaikeaa taloudellista tilannetta. Kun koreografi Jorma Uotinen jatkaa aiheesta, eräs näyttelijä kommentoi joukosta: ”Ette te ole ainoita!” Se on tietenkin lipsahdus, joka syntyy hetken mielijohteesta. Mutta juuri se ilmaisee ääneen jotain mitä olin jo valmiiksi lukevinani sekä omista että muiden kollegoiden korrekteista ja hämmästyttävän pidättyvistä tervehdyksistä toisilleen. Tässä näytöksessä leijuu ääneenlausumaton alateksti: ”Pah, nuohan saa jo ihan tarpeeksi rahaa.” Epäilykseni saa vahvistusta kun näyttelijä Markku Toikka stand-up numerossaan tulee vitsailleeksi kansantanssin kustannuksella. Tanssitaiteilijat buuaavat ja kuoro vaivaantuu; nyt tuo rikkoo sääntöjä. En usko, että tanssitaiteen väheksyminen oli Toikan tarkoitus. Ehkä hän ei ollut vain tullut ajatelleeksi, että tässä tilaisuudessa vallitsee äärimmäinen poliittinen korrektius ja dramaturginen mustavalkoisuus. Se, että me kannamme – myös eri alojen sisällä – kaunaa toisiamme kohtaan, ei kuulu tähän esitykseen. Siitä joskus toiste. ”Hyvin meni” toteaa eräs kollega mielenosoituksen päättyttyä. ”Saatiin painetta aikaiseksi.” Syntipukit kuljettavat vaatimuksemme sisään kuin viestikapulan ja monet meistä jäävät jonottamaan lehtereille seuraamaan teatteriesityksen toista näytöstä.

Toinen näytös:

Toinen näytös Eduskunnan suuressa salissa muuttaa ensimmäisen näytöksen vaatimukset protokollan mukaisiksi. Kieli ei ole enää poskessa, minne se karnevalistisessa mielenosoituksessa mieluusti sujahtaa, vaan tiukasti keskellä suuta. Eduskunnan keskusteluun taidepoliittisesta ohjelmasta osallistuu noin kolmekymmentä kansanedustajaa. Tämäkin näytös on hyvin tehokkaasti ohjattu ja siitä pitää huolen Eduskunnan puhemies. Aikaa on tasan 120 minuuttia. Kun pääsen saliin on menossa kolmen minuutin puheenvuorot, joilla kommentoidaan aloitteentekijä Sirpa Pietikäisen (kok) esittelyä. Sitten seuraa varsinainen keskustelu minuutin pituisine kommentteineen ja vastakomentteineen. Lopuksi joitakin kolmen minuutin yhteenvetoja. Arvovaltaisella korokkeella puhemiehen ja hänen avustajiensa lisäksi istuu hallituksen sivukaarteessa yksin kulttuuriministeri Kaarina Dromberg (kok), viestinviejänä sinne kaikkein pyhimpään; suljettujen ovien taakse, hallituksen pöydälle, jossa lopulliset päätökset sorvataan.

Tässä näytöksessä ei käännetä selkää kenellekään eikä kenestäkään tehdä syntipukkia. Siksi se ei ehkä ole yhtä värikäs kuin ensimmäinen, mutta kansanedustajat puhuvat innoittuneesti kulttuurin tärkeydestä kansakunnan rakentajana ja kulttuuriministeri valaa meihin kaikkiin toivoa; asiat eivät ole aivan niin huonosti kuin miltä ne näyttävät. Minusta alkaa tuntua siltä, että täällähän ymmärretään taiteen merkitys ja taiteilijoiden tarpeet. Ellei salissa olisi konkreettisesti läsnä mykän penseyden symboleja, joita Eduskuntatalon edessä edustivat massiiviset kivipilarit, voisin kuvitella poistuvani tästä esityksestä euforisessa mielentilassa. Mutta toisin käy. Tiukkarytminen esitys tai sen innoittunut sävy ei pysty peittoamaan lavastuksen voimaa: niin kansanedustajien pömpelirivien takana kuin korokkeellakin hohkaavat tyhjät tuolit puhujia voimakkaampaa sanomaa: ”Pah, nehän saavat jo ihan tarpeeksi.” Ajatuksen ilmaisee ääneen vain Ilkka Taipale (sd), joka on sitä mieltä, että taiteilijat saisivat rahansa käteen paljon nopeammin jos he tekisivät jotain hyödyllistä, esimerkiksi asunnottomien puolesta, joiden nimikkoyö tapahtuu samana iltana. En voi nähdä puhujaa. Hän istuu lehterin alla ja hänen voimakas äänensä kantautuu saliin kuin tyhjästä ja puhe päättyy manausta muistuttavaan ivarunoon. Eräs lehterillä istuva alkaa taputtaa. Hänet poistetaan salista välittömästi.

Voisi päätellä, että Eduskunnan täysistunnossa ei alatekstille pitäisi olla sijaa. Se on demokratialle perustuva laitos, jossa asioista tulee puhua avoimesti. Mutta tyhjät tuolit todistavat muuta. Kasvottomana ja poissaolevana alatekstin voima tuntuu vielä paljon uhkaavammalta kuin taiteentekijöiden keskinäiset kaunat. Missä se mahtaa tulla pinnalle? Täysistunnoissa, joissa kaikki tuolit täyttyvät? Epävirallisissa käytäväneuvotteluissa? Epäilemättä siellä, missä todellista valtaa käytetään ja rahanjaosta päätetään. Mielenosoituksen banderollien mukaan kaiken takana on valtionvarainministeri Sauli Niinistö (kok). Draamassa pahuuden henkilöiminen on tehokas ratkaisu.

Epilogi:

Kun keskustelu valtion taidepoliittisesta ohjelmasta päättyy, jään vielä seuraamaan seuraavan asian käsittelyä, joka koskee lakimuutosta vaikeavammaisille yrittäjille myönnettävistä veronhuojennuksista. Kansanedustaja Anni Sinnemäki (vihr) nousee korokkeelle, puhujan pönttöön ja esittää asiasta mielipiteensä. Erkki Pulliainen (vihr) vastaa hänelle lyhyesti, jonka jälkeen puhemies kysyy: ”Puheenvuoroja?” Sali on tyhjä. Meitä on jäljellä enää puhemies, pari hassua kuulijaa minun lisäkseni ja lehtereiden vahtimestarit, jotka katsovat sillä tavalla, että nyt on aika lähteä jo kotiin. Muita puheenvuoroja ei tule. Puhemies kopauttaa nuijalla asian käsittelyn päättyneeksi: ”Pah…” On asioita, joista ei tarvitse edes keskustella. Every man for himself. Jokainen pitäköön huolen itsestään.

Janne Saarakkala

Eduskunnan keskustelu 17.10.2002 taiteen yhteiskunnallisesta merkityksestä:

www.eduskunta.fi/thwfakta/tmp/ptk_120_2002_ke_p_1.htm