Teatteri-lehti 4/2003

Kolmekymppinen yksinhuoltajaäiti asuu kahdeksanvuotiaan poikansa ja vankilasta vapautuneen miehen kanssa helsinkiläisessä lähiössä. Nainen on ’eläkkeellä’ mielenterveysongelmista johtuvan ’työkyvyttömyyden’ takia. Hän on entinen huumeiden käyttäjä ja kuluttaa nykyisin suurimman osan viikostaan juomalla alkoholia. Aamuisin nainen herää aikaisin, keittää pojalleen kaurapuuroa ja lähettää poikansa kouluun. Päivällä nainen ryyppää kohtuullisesti, vain sen verran että hän voi iltaisin huolehtia siitä että poika hoitaa läksynsä. Nukkuminen on vaikeaa. Se onnistuu joko juomalla enemmän tai vahvoilla unilääkkeillä tai sitten psyykelääkkeiden ja alkoholin yhdistelmällä. Nainen on ollut kerran naimisissa. Nykyistä asuinkumppaniaan hän pitää epäluotettavana ja yrittää epätoivoisesti saada tätä muuttamaan ulos asunnostaan.

Mies on noin 35-vuotias. Hän viettää aikaansa kotona katsomalla televisiosta jääkiekkoa tai hoitelemalla kavereidensa kanssa epämääräisiä ’busineksia’. Työnteko on miehelle mahdotonta, koska rikosoikeudellisten vahingonkorvausvaatimusten takia palkasta lohkaistaisiin kuitenkin suurin osa korvausten maksamiseen. Miehen näkemyksen mukaan heidän yhteiselonsa epäluotettava osapuoli on nainen, koska tämä on lopullisesti kadottanut realiteettien tajunsa: ensin se eksyi unimaailmaansa, sitten se pakoili todellisuutta huumehörhelöissään ja nykyään se surffailee lähikaupan ja kotinsa väliä turvallisen vieraantuneessa alkoholitokkurassaan. Pitkätukkainen, verkkareihin pukeutunut ja tatuointien peittämä mies väittää että eräänkin kerran hän on pelastanut naisen lumihangesta, verilammikosta, johon nainen oli päätynyt syöksyttyään heidän rivitaloasuntonsa jyrkät ja betoniset ulkoportaat suin päin pää edellä maahan. Naisen lisäksi mies pitää huolta pojasta, silloin kun poika ei ole naisen äidin hoivissa.

Naisen äiti on suomalainen. Naisen isä on poliittisten syiden takia loikannut kotimaastaan ensin länsi-Eurooppaan, sitten Suomeen ja lopulta meren yli Atlantin taakse. Siellä hän sitten myös kuoli pahasti alkoholisoituneena ja yksinäisenä parikymmentä vuotta sitten. Poliittisten vainojen taustalla oli naisen sukulaiseen kohdistuneet vakoojasyytteet toisen maailmansodan ajoilta, joiden vuoksi naisen isää oli kidutettu ja pahoinpidelty useita kertoja vankilassa paikallisten poliisien toimesta.

Tämän kaltaisia tarinoita olen kuullut paljon muitakin. Niitä kaikkia yhdistää se että ne ovat tosia kertomuksia suomalaisesta yhteiskunnasta. Tai ainakin ne ovat niin tosia kuin kuullut tarinat ylipäänsä voivat olla. Painotukset pysyvät joka tapauksessa kertojan valitsemina. Jos esimerkiksi yllä oleva tarina yritettäisiin siirtää näyttämölle siitä tulisi aivan toisenlainen sen mukaan mitä kohtia siitä valittaisiin tärkeimmiksi. Aiheeksi voitaisiin valita todellisuuspako, tai sukupolvelta toiselle siirtyvä ’henkinen pakolaisuus’ tai sitten siinä voitaisiin painottaa konkreettisempaa aihetta käsittelemällä tarinaa eräänlaisena mustan huumorin sävyttämänä, suomalaisen uusioperheen arkena. Tarinaa ei myöskään kannattaisi siirtää teatterin näyttämölle sellaisenaan, koska se olisi joka tapauksessa liian ahdistava ja synkkä. Suomalaisessa nykykulttuurissa vallitsevan ’positiivisen ajattelun’ mukaan liian kyynisen tarinan kertominen ei nimittäin ole helppoa.

Tarinaan pitäisi mielellään löytää jonkinlainen katsojat pinteestä päästävä loppu: nainen saa häntä ahdistelevan miehen lopulta ulos asunnostaan, menee AA-kerhoon tai hoitoon, toipuu ja löytää uuden miehen joka haluaa ottaa vastuun sekä hänestä että hänen pojastaan.

Todellisuudessa näin tuskin tulee käymään, mutta sitä ei kannata teatteriesityksessä kertoa, koska sellaista ei tule kukaan katsomaan, ei ainakaan Suomessa (tai näin ainakin luullaan). Muualla sellaisia näytelmiä esitetään jatkuvasti aikamme illuusiottoman maailmankuvan tavoittavina kuvauksina. Täällä tämänkaltainen tarina on viisainta muokata johonkin toiseen muotoon, vaikka ei siinä sinänsä mitään radikaalia tai yhteiskunnallista vielä olisi kerrottukaan. Kukaanhan ei toistaiseksi ole kuollut, vaikka lähellä on käyty, ja poikakin on edelleen äitinsä helmoissa vaikka pakkohuostaanotto kolkuttaakin ovella.

Kuvitellaan siis aluksi että lapsi on naiselle se henkilö joka pitää hänen jalkansa tukevasti maan kamaralla ja hengissä. Lapsi on sympaattiselle ja mieleltään herkälle naiselle hänen tyhjän ja merkityksettömän elämänsä ainoa sisältö. Hän on valmis tekemään mitä tahansa, että saisi alkoholismistaan huolimatta pitää lapsen itsellään. Hän tekee lapsensa kanssa pitkiä kävelyretkiä lähimetsiin ja puistoihin, hän käy pojan kanssa huvipuistossa ja kerran viikossa hampurilais-ravintolassa, silloin kun taloudellinen tilanne sen suinkin sallii. Hän unelmoi myös joskus tulevaisuudessa toteutettavasta ulkomaanmatkasta jotta hän voisi näyttää pojalleen mistä hänen juurensa ovat lähtöisin. Sitä varten nainen on säästänyt rahaa pienestä eläkkeestään.

Kaikki sujuu hyvin kunnes tapahtuu käänne. Lähtösysäys on miehen heidän yhteiseen kännykkäänsä puhuma 600 euron puhelinlasku, jonka maksaakseen naisen on kaivettava ulkomaanmatkaa varten säästämänsä rahat esiin sukanvarsipiilostaan. Naisen mitta täyttyy ja hän päättää ajaa miehen ulos asunnostaan. Mies tajuaa ahdinkonsa ja käyttää lasta kiristyksen välineenä: ”Jos sä pikku vittu potkaset mut pihalle ni mä teen susta ilmotuksen sossuun!” Nainen pitää päänsä, vaihtaa asuntonsa lukot ja muuttaa väliaikaisesti äitinsä luo lapsi mukanaan. Mies raivostuu tilanteesta ja toteuttaa kostoksi uhkauksensa. Hän pystyy vankilataustastaan huolimatta esittämään tarinansa pitkästä yhteiselosta ja sen ongelmista niin uskottavasti sosiaaliviranomaisille että lapsi otetaan huostaan.

Nainen masentuu tilanteesta ja alkaa kipua karkottaakseen ryypätä entistä lujemmin. Hänen elämänsä romahtaa, eikä sosiaalisesta verkostostakaan ole nyt apua, koska se sattuu olemaan enimmäkseen toisessa maassa. Kaikki näyttää päättyvän huonosti. Seuraa hallusinatorisia ja surrealistisia unijaksoja, jossa nainen syöksyy kerta toisensa jälkeen tahallaan mahalleen lumihankeen asuntonsa portaiden juurelle. Eräänä päivänä, unen ja valveen rajamailla, tukevassa humalatilassa, jossakin epätilassa (todennäköisesti lumivalkealla okraheinän peittämällä pellolla) nainen kohtaa vastavalossa hiihtävän miehen, jota hän ensin luulee lähestyväksi kuolemaksi. Ensijärkytyksestä toivuttuaan nainen tajuaa, että mies onkin David Lynchin elokuvista tuttu valkoinen ilmestys joka unen läpi puhuu hänelle: if you really love somebody, you must fight your dreams. Nainen liikuttuu ihmeenomaisesta kohtaamisesta ja kertoo miehelle kyynelsilmin kohtalostaan. Mies ihastuu välittömästi naiseen, koska kokee että nainen on samalla lailla päähän potkittu kuin hän itsekin, ja siksi hän haluaa ehdottomasti auttaa naista oikaistakseen tämän huutavan yhteiskunnallisen vääryyden. Yhdessä he aloittavat ’yhteiskunnallis-anarkistisen’ taistelun lapsen takaisinsaamiseksi ja naisen luotettavuuden palauttamiseksi.

Erilaisten juonitteluiden, juonikuvioiden ja lukuisten esteiden jälkeen tämä tietenkin onnistuu ja vankilakaveriin projisoitu ’pahuus’ joutuu tappiolle. Katsoja voi kokea huikeaa huojennuksen ja puhdistumisen tunnetta kohtauksessa, jossa poika juoksee äitinsä syliin suuren, tyhjän ja sateisen näyttämön halki. Epilogissa nähdään kuinka nainen kyyneleet silmissään seisoo juurillaan, isänsä synnyinkodin edustalla, valkoiset liljat käsissään, poikansa kanssa, ja kertoo pojalle sukunsa syyllisyyden läpitunkeman historian johon sisältyy moraalinen opetus ideologioiden todellisuuspakoisesta illusinatorisuudesta. Tarinan hohtavan valkoisena prinssinä toimiva uusi mies pysyttelee loppuelämänsä naisen ystävänä, mutta paria heistä ei koskaan tule, koska se olisi liian melodramaattista, eikä tuntuisi tarpeeksi ’todelliselta’.

Tarina loppuu hyvin, eikä katsojan tarvitse ahdistua liikaa. Hän voi kaikessa rauhassa keskittyä ylläpitämään kollektiivista illuusiota hyvinvointiyhteiskunnastamme, jossa pahoinvointi on erittäin marginaalinen ilmiö, tai se on korkeintaan jonkinlainen poikkeama normista, olosuhde, joka on ’hyvin’ toimivan sosiaalijärjestelmämme puitteissa helposti hoidettavissa. Tarina on mukavan sopuisa ja vahvistaa yhteiskuntamme yhteisesti tunnustettuja moraalikoodistoja. Kaikki oleellinen, katsojan päähenkilöä kohtaan tuntemaa pelkoa ja sääliä myöden, on siis kunnossa. Katsojat voivat rauhallisin mielin tulla tirkistelemään ’tosiasioita’ ilman sitä vaaraa että heidän maailmankuvansa järkkyisi liikaa, tai että heitä syyllistettäisiin tai että heidän moraaliset valintansa mitenkään näyttäytyisivät kyseenalaisina.

Todellisuudessa naisella ei todennäköisesti ole voimia toteuttaa suunnitelmiaan. Hän jatkaa elämäänsä niin kuin ennenkin. Hän tapaa ehkä satunnaisesti joitakin toisia ihmisiä mutta palaa kuitenkin melko varmasti takaisin omaan ’lähiöhelvettiinsä’. Hänen kierteensä syvenee ja jonakin päivänä hänen lähellään ei olekaan ketään joka nostaisi hänet ylös lumihankeen valuneesta verilammikosta.

Ennen kuin tämän kaltaiset tarinat saapuvat näyttämöille voimme mielenkiinnolla odottaa näkevämme ainakin Koistisen veljeksiä loistokkaalla tavalla hyväksikäyttävän estradishown, jossa nämä meidän aikamme mattinykäset kuulemma riisuvat rohkeasti vaatteitaan ja laulavat. Reaaliaikaista TosiTV:tä lavalla, juuri sitä me nyt tarvitsemme. Koististen shown rinnalla suuri suosikkimme Ozzykin putoaa tähtitaivaalta yhtä varmasti kuin osuman siipeensä saanut jenkkien ilmavoimien hävittäjä.

Miko Jaakkola ohjaaja