Teatteri-lehti 2/2004

30.1.2004, Klo 19.05, Komediateatteri Arena: Nyt tai ei koskaan.

Istun teatterin penkissä ja minua kylmää. Koko sielua. Jos Tolkienin Keskimaan valtasormus joskus ajautuisi käsiini, sen vaikutuksen voisin kuvitella olevan jotain vastaavaa. Siitä voisi hohkaa samanlaista raakaa kylmyyttä, ihmisvihaa ja puhdasta epätoivoa - kuin mitä juuri nyt koen lähetettävän minua kohti näyttämöltä.

'Kristiina Halkola: Olin niin kiihtynyt, että melkein tuli paskat housuun'

Ja aivan kuin tämä ei riittäisi, on koko hoito yritetty naamioida 'komedian' kaapuun. Minulle näytetään todella musta kuva ihmisyydestä ja kehotetaan nauramaan. Ja toki osa yleisöstä nauraakin, tosi kolkkoa naurua. Minä en ole uskoa silmiäni, kiehnään penkkiä vaivautuneesti. Onko tämän tarkoitus olla komedia? Onko tämän tarkoitus olla teatteria? Mitä tuolla oikein tapahtuu?

Siellä 'näyttelijät' seisovat lavalla, kuin tatit. Heitä ympäröi omituinen, ehkä suoraan ruotsinlaivalta siirretty vaaleanpunainen varietee show'ta ja sitcomia sekoittava lavastus. He puhuvat toisilleen, hyvin nopeasti, mutta eivät minusta tunnu ajattelevan lainkaan mitä puhuvat. Minun on vaikea seurata esitystä. Esityksen 'huumori', joka perustuu vain nopeisiin letkautuksiin ja alatyylin muna-pillu-kakkaan kuvottaa minua.

'Markku Toikka: Tuokaa minulle hänen päänsä vadilla - tai jos minä saan päättää…niin hänen alapäänsä.'

Lavalla on myös Jarkko Pajunen. Kun katson häntä minulle tulee niin surullinen olo. Kovin surullinen olo. Mitä Jarkolle on oikein tapahtunut? Olimme teatterikorkeakoulussa samalla vuosikurssilla. Minusta Jarkko oli hyvin lahjakas, omaperäinen näyttelijä. Ja mikä läsnäolon voima hänellä olikaan lavalla! Se mitä näen nyt edessäni lavalla on kuin eri ihminen. Nyt Jarkko näyttelee niin kuin kuka tahansa, kenelle tahansa, mitä tahansa ja missä tahansa. Kaikki omaperäisyys on kadonnut, kaikki. Kuin henki olisi jättänyt ruumiin. Sieluton suu aukeilee, sanat pulppuavat ulos, ajatus täysin hukassa. Ja silti, tuossa porukassa hän ei erotu, ei edukseen eikä haitakseen.

Kun katson Jarkkoa tarkasti aistin alistumisen tunnetta ja vihaa. Minusta tuntuu että hän vihaa sitä mitä juuri nyt tekee. Tunnen sen vihan luissani. Tuo viha on koko esitystä hallitseva aliteksti. Se että meitä on täällä katsomossa sata ihmistä tekee tuosta vihasta yhteisen kokemuksen. Olemme kokoontuneet yhdessä vihaamaan ihmiskuntaa.

'Markku Toikka: Ne sellaiset puolikaljut tyypit, rotansyömät porsaat, jotka istuu kapakoissa'

Kylmää. Tosiaankin kylmää. Ja pelottaa. Tuoko meitä kaikkia odottaa? Hidas, unelmien ja kaikkien taiteellisten tavoitteiden kuolema, antautuminen ja alistuminen. Suuri unohdus. Taloudellinen tilanne pakottaa meidät kaikki siihen: lapio käteen ja samaan kasaan, samaa paskaa lapioimaan. Hah-hah-haa. Kyllä nyt naurattaa. Kuin nauraisi hautajaisissa.

Olen itse arvostellut kriitikoita ammattitaidottomuudesta jos he ovat lähteneet kesken esityksestä. Minusta se on epäreilua teosta kohtaan. Mutta mitä jos teos on epäreilu minua kohtaan? Mitä jos se nöyryyttää ja halveksii minua? Onko minun kiltisti istuttava ja kärsittävä tuomioni? Onneksi Kristiina auttaa minua lavalta.

'Kristiina Halkola: Kusikin poreilee enemmän kuin tämä, menen kaatamaan sen pois.'

Uuuuh. Tämä riittää. Menen kaatamaan itseni pois. Käytävässä, keski-ikäinen nainen poistuu samaan aikaan: 'Eihän tämmöistä jaksa katsoa, miksi ne huutaa tuolla koko ajan?' Se lohduttaa minua.

Lähiravintolassa istun pöydässä ja yritän koota itseni. Huomaan täriseväni. Kylmästä kai, tai pelosta, en tiedä. Ihmiset siis käyvät tuolla. Siis paljon ihmisiä, kymmeniä tuhansia, käy tuolla. Niille teatteri alkaa merkitä tuota. Tuota irvistelyä, jossa vedetään lokaan, raiskataan koko teatterin ajatus. Sillä kai teatteri on lähtökohtaisesti läsnäolevaa ja elävää. Täytyy tehdä todella paljon töitä, että sen saa tapettua kokonaan, kuristettua näyttämöltä kaiken elämän pois. Ja kuka minä siiten olen? Jos tuo on teatteria, niin mitä minä sitten teen?

Huomaan miettiväni, että mitenköhän tätä on harjoiteltu. Kysyn ystävältäni, joka on ollut töissä siellä. Hän toteaa: 'Ne tekee siellä yleensä replat haltuun - yleisö sisään -periaatteella.'

Kotona katselen esityksen käsiohjelmaa. Ere Kokkonen kirjoittaa innostuneena esipuheessaan 'Lisää viihdettä', siitä kuinka pääkaupunkiseudun teattereiden ns. viihteellinen ohjelmisto on lisääntynyt. Ja näin onkin. Asko tulee hyvänä kakkosena Eren vanavedessä.

Peter Brook puhui aikoinaan (1968) kuolettavasta teatterista, joka perustuu toistoon; kuolettava ohjaaja käyttää vanhaa kaavaa, vanhoja metodeja, vanhoja vitsejä, vanhoja efektejä. Hän ei tuo koskaan lavalle mitään uutta näkökulmaa maailmaan, eikä muutenkaan millään tavalla häiritsee yleisön hellimää minäkuvaa - tai arvoja. Tärkeintä ei ole esittää kysymyksiä tai herättää, vaan miellyttää ja viihdyttää.

Käsiohjelmassa teatterin johtaja pyytää yleisöä osallistumaan syksyn uuden revyyn nimeämiseen. He voivat valita seuraavasta luettelosta mieleisensä tai keksiä ihan oman nimen: Viime tipassa! - Voihan nenä! - Nauretaan, nauretaan! - Jees punamultaa! - Vanhasessa vara parempi! - Syysrevyy totta, tarua ja tuulentupia! - Arsenikkia ja vanhoja vitsejä! Naurukapina - Naura kansamme! - Heh, heh hee!

Ohjaaja Eero-Tapio Vuori