Teatteri-lehti 2/2003

Teesi: Vankila on esitys turvallisuudesta.

Satuin tässä käymään yhtenä päivänä vankilassa. Keskusteluissa vankilanjohtajan kanssa kysyin, että mikä on vankilan funktio. Vankilanjohtaja vastasi: ”yhteiskunta tilaa vankilalta turvallisuutta”. Ahaa. Kun vangit ovat kiltisti ’kiven sisällä’ eli poissa näkyvistä kaikilla on ilmeisesti turvallisempi olo, paha näyttää olevan kontrollissa. Tämä on siis ’vankilaesityksen’ todellinen sisältö. Toisin sanoin - paha vanki ansaitsee tulla suljetuksi (pahaan) laitokseen, muiden pahojen joukkoon, jotta meidän ei tarvitsisi pelätä (niitä). Turvallisuus on siis esitys, joka toisaalta rakentuu pelosta ja on orgaaninen valmistumisprosessinsa kanssa – eli myös kertoo viime kädessä pelosta.

Teesi: Turvallisuus on esitys joka kertoo pelosta.

Ja koska pelko on turvallisuusesityksen todellinen sisältö, siitä on hankalaa päästä eroon turvallisuusesityksiä lisäämällä. Eli kun koulutetaan lisää vartijoita ja paremmin asein, asennetaan lisää kameroita ja vihjepuhelimia, järjestetään puhelinkuuntelua, tai hankitaan teletunnistustietoja ja paikannustietoja – sitä enemmän pelko hallitsee. Itse ajattelen, että kannattaisi pois sulkemisen sijaan yrittää kohdata se ihminen silmästä silmään, kohdata se oletettu paha. Pelko nousee usein siitä oletuksesta, että toinen on jotenkin paha. Joku on joskus sanonut, että ’todellista hyvyyttä on olla pelkäämättä’. Siinä mielessä pelko on esitys, jonka eräs aihe on paha. Paha on olemassa, sitä pitää pelätä ja edelleen sitä varten pitää valmistautua.

Teesi: Pelko on esitys, joka käsittelee pahaa.

Tämä on se perinteinen metodi saada paha hallintaa; ulkoistaa se, heijastaa se itsen ja ryhmän ulkopuolelle. Tämän kaikki suuret johtajat tietävät. Amerikalla on oma ’pahan kamppaniansa’ (vai pitäisikö sanoa kumppaninsa) Persianlahdella. Paha pitää kukistaa - se sisältyy jo pahan määritelmään. Paha on jotain mikä pitää kukistaa, muuten se ei olisi pahaa ja sen kanssa voisi elää. Sen jälkeen etsitään uusi paha, koska ilman pahaakaan ei voida elää.

Teesi: Paha on esitys, mentaalinen ja retorinen projisointi, jonka sisältönä on väite: minä olen hyvä.

George W. Bush on luonut oman legimation diskurssin (esityksen), joilla hänen hyvyytensä ihmisenä, amerikkalaisena, kristittynä ja presidenttinä (kaikki yhdellä iskulla) voitaisiin todistaa. Tämä takaa seuraavan kauden. Eikä riitä normaali vihollinen, vaan tarvitaan demoninen ’pahan akseli’. Valkoisessa talossa on liuta käsikirjoittajia (jotka ovat aristoleensa lukeneet) tätäkin draamaa hahmottelemassa.

Teesi: Sota on draamanlakinen esitys pelosta ja säälistä

Persianlahden sota-esitys pyrkii maksimoimaan aristoteleen kaavaan. Intro: lentokone iskeytyy pilvenpiirtäjän kylkeen. Tuli ryöstäytyy valloilleen, ihmiset hyppivät alas tornista. Lopulta tornit sortuvat. Savu laskeutuu. Tästä seuraa päähenkilöiden ja vastavoimien esittely. Toinen käänne on kostoisku, jossa antagonistia jahdataan kissoin ja koirin. Taistelu päättyy ratkaisemattomaan. Seuraa toinen näytös, jossa on myös samanlainen pitkä alkukehittely, päähenkilöiden ja vastavoimien esittely, seikkailuun lähtemisen kynnys, auttajia ja vihollisen kätyreitä, kostoiskuja, kokeita, testejä (ja tarkastuksia), kukaan ei tiedä alkaako vai ei, trilleri. Sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta, leikataan sotakuviin, joiden äärellä katsojan (moraalinen) velvollisuus tuntea pelon ja säälin tunteita, lopussa seisoo katharsis. Tässä edellinen Bush teki virheen, hän unohti esittää viimeisen näytöksen, joka on draaman oleellisin osa, sitä kohden tapahtumat etenevät. Lopussa jumalia vastaan noussut tuhoutuu hamartiaansa. Sankari palaa kotiin ja kansakunta eheytyy. Paha on tuhottu – mutta vain kunnes uusi paha taas nousee. Tätä historia on täynnä.

Teesi: Historia on esitys, joka kertoo hyvän jalostumisesta kohti parempaa

Ennen vanhaan oli oppi lopunajoista (eskatologia), joka opetti että täällä kärsitään, kunnes lopulta hyvä saa palkkionsa ja paha heitettään helvettiin. Nykyjään on evoluutioteoria, jonka mukaan täällä eletään, ja se pärjää kuka on vahvin, muut kuolee pois. Hegel puhui ihmiskunnan dialektisesta kehityksestä kohti täydellisyyttä. Jatkuvan kehityksen ideologia on sitä, että kilpaillaan raaka-aineista ja osaamisessa, ja pärjää jotka osaa ja saa rahaa, ne jotka ei putoavat pohjalle. Aina on jako voittajiin ja häviäjiin, toisin sanoen hyviin ja pahoihin. The show must go on and the slow must go home. Meidänkin yhteiskuntamme tavoittelee jotain ’hyvää’ (lisäarvoa) Mutta onko tavoitteemme todellisuudessa tyhjä?

Teesi: Hyvä on esitys, jolla peitetään sielun tyhjyyttä

Puhutaan paljon islamilaisten ’pyhästä sodasta’, jihadista. Mutta jihad on alun perin islamilaisessa kyläyhteisössä tarkoittanut ensisijaisesti sisäistä kilvoittelua, Jumalan (tahdon) lain noudattamista ja vasta kolmanneksi kyläyhteisön puolustamisista ulkopuolisia (vääräuskoisia) valloittajia vastaan. Se on tarkoittanut oikeastaan ’puhdasta ja kirkasta elämää’. Tässä logiikassa vihollista ei etsitä ulkoa, vaan suurin vihollinen on sisällä, omassa sielussa. Se vihollinen on tyhjyys ja elämän merkityksettömyys, todellinen sielunvihollinen joka voi kovertaa meidät ontoksi, jollemme pidä varaamme. Viisaat menivät ennen vanhaan aavikolle ja paastosivat kohdatakseen tämän tyhjyyden silmästä silmään. Me emme. Me kulutamme. Ei se tyhjyys minnekään katoa, tai siis moni asia katoaa juuri sinne tyhjyyteen. Eräänä päivänä ei mitään ole enää jäljellä. Ei mitään muuta kuin epätoivo. Sitten hypätään junan alle tai ruvetaan heiluttamaan kirvestä. Siinä pisteessä loppuu sitten se hyvänkin esittäminen.

Mikä se tyhjyys sitten on? Se autio, kylmäävä tunne, jota jokainen kantaa sisällään. Kannattaa katsoa sitä lähemmin. Ja kuinka ollakaan, kun sinne kurkistaa – tarpeeksi syvälle – kas siellä vilkuttaa Kuolema. Ja mikä se sitten on? Kukaan ei tiedä. Tietäminen ei ulotu sinne, koskaan. Siksi se tuottaa meille ongelmia. Modernilla yhteiskunnalla on omat kuolemanhallintakäytäntönsä (esityksiä myös), joissa kuolema siivotaan piiloon, ettei ihmisten tarvitse kohdata sen konkretiaa. Lehdestä voimme lukea että joku toinen jossain toisaalla kaukaisessa maassa kuoli. Ei paljon kosketa. Abstraktiota. Olemmeko voittaneet kuoleman?

Teesi: Nuoruus on esitys siitä, ettei koskaan kuole.

Siksi ihmiset esittävät nuorekasta, pitävät huolta make-upista ja pukeutuvat (ja ajattelevat?) nuoreksi. Se on outoa, koska nuoruuden ihanteet, tuollainen 20-vuotias tyttö tai 25-vuotias poika ovat vielä melkein lapsia. Minulle tulee herkästi sellainen ajatus, että jäikö muutama elämänvaihe elämättä. Aikuisuus ehkä? Puhumattakaan vanhuudesta, joka on minusta tärkeää aikaa. Silloin voi pohtia, että mitä tuli tehtyä ja valmistautua kuolemaan.

Viimeinen teesi: Kuolema on esitys, jonka sisältö on elämä.

Ohjaaja Eero-Tapio Vuori