Teatteri-lehti 5/2005

Ylpeys ja ennakkoluulo on uusi palsta, jossa Todellisuuden tutkimuskeskuksen kirjoittajat arvioivat esityksiä etukäteen ja niitä lainkaan näkemättä. Näin saadaan esiin eri tekijöihin, teksteihin, esityspaikkoihin, tyylilajeihin ja kirjoittajaan sisältyvät ennakkoluulot ja odotukset. Lukijoiden tehtäväksi jää verrata arviota varsinaiseen esitykseen – toteutuiko ennakkoarvio? Tämänkertainen esitys on valittu sattumanvaraisesti syyskuun ensi-iltojen joukosta. Kirjoittaja ei ole erityisen perehtynyt esityksen työryhmään kuuluvien taiteilijoiden tekemisiin eikä heidän työpaikkaansa. Arvio perustuu puhtaasti ennakkoluuloihin.

Ensi-ilta 1.9.2005 Ohjaus ja käsikirjoitus: Pasi Lampela Rooleissa: Sara Paavolainen, Merja Pietilä, Carl-Kristian Rundman, Ursula Salo ja Juha Veijonen Lavastus ja puvut: Markus Tsokkinen Valot: Risto Heikkerö Ääni: Mauri Siirala

Kaikesta ennakkotiedotuksesta päätellen kyseessä on laatutavara. Tässä ei ole mitään kokeellista; Tiimi on näytelmä, siinä on hyvä työryhmä. Tunnen näytelmän kirjoittajan ja ohjaajan Pasi Lampelan. Olimme yhdessä perustamassa Kallion teatteria 90-luvun lopussa. Emme ole juuri ehtineet tavata sen jälkeen, koska olemme valinneet eri tiet ja ajautuneet eri leireihin. Taistelen tätä leiriytymistä vastaan mutta pakkohan se on myöntää. Minä olen halunnut kokeilla kaikkea ja Pasi on sillä aikaa kirjoittanut oikeita näytelmiä. Jo Kallion teatterissa hän puhui aristoteelisen näytelmän puolesta ja koki välillä vaikeaksi sulattaa meidän muiden devising-metodella tehtyjä esityksiä, joissa ei ollut ”sitä rakennetta”. Siinä ei ole mitään pahaa, minäkin pidän oikeista näytelmistä, mutta kun Aristoteleen ikuista kaavaa pidetään ainoana oikeana ohjenuorana näytelmälle minua alkaa epäilyttää, samalla tavalla kuin epäilen uskoon tulleita ihmisiä. Siksi minä epäilen Tiimiäkin. Mutta Pasi on silti tehnyt selkeän valinnan, ottanut lusikan kauniiseen käteen. Siksi hän on töissä Helsingin kaupunginteatterissa. Hänellä on myös intohimoa ja hän on tosissaan. Se on vaikuttavaa. En usko, että Pasi koskaan kirjoittaisi näytelmää, jossa ei olisi jotain sanottavaa. Niin on Tiimissäkin. Se kertoo sielunsa ja maansa kapitalismille myyneistä kaupunkilaisista ja siitä miksi idealismi kuoli Suomessa 90-luvun alun lamassa.

Näen miehet lavalla puvuissa (kun he ryyppäävät kravatti katoaa ja paidan napit avataan melkein napaan saakka) ja naiset jakkupuvuissa (koskettava monologi silkkialusvaatteissa, meikki vähän valuneena). He juovat punaviiniä. Lavalla on sohva. Ehdottomasti sohva. Ehkä myös toimistopöytä. Paljon valkoista, kirkasta valoa. Kun tulee yö, valo siilaantuu kuin sälekaihtimien läpi. Kaikki on sinertävää ja raidallista.

Minähän menisin katsomaan Tiimin ihan Pasin takia, kaverirakkaudesta. Ja siksi, että hänellä on taiteellista selkärankaa. Kaikesta huolimatta pelkään, että esitys on kuiva. Se on liian uskollinen käsikirjoitukselle. Siinä ei ole ilmavuutta; ei symbolisia tasoja eikä mitään monimerkityksellistä – ei yhtään kiusallisen pitkää hiljaisuutta. Tiimi on esityksenä puheteatteria, joka avautuu helposti. Minulle liian helposti. Rakenne tulee piirtymään eteeni liian kirkkaana ja joudun kestämään Aristoteleen paljasta naamaa vähintäänkin kaksi tuntia. Niin, eikö se olisi optimaalinen aika Tiimille? Kaksi tuntia ja rapiat päälle. Väliaika. Väliajalla seison muiden katsojien joukossa, jotka ovat enimmäkseen pukeutuneet samalla tavalla kuin Tiimin city-henkilöt. He ovat juuri niitä, jotka pyrkivät eroon ”Kekkosen ajan ummehtuneisuudesta”, kuten Tiimin tiedotteessa todetaan, ja ovat nyt mukana levittelemässä käsiään. Hekin juovat punaviiniä. Kohdeyleisö on siis kohdallaan. Lienee tarkoitus katsoa peiliin. Miksi kukaan ei sitten raivostu siitä mitä lavalla heistä väitetään? Siksi että se on varmasti siistiä. Henkilöt on saatettu kirjoittaa härskeiksi mutta lavalla heihin jää vain temperamenttia. Katsojaa ei häiritä. Kaikkea on annosteltu kohtuudella. Mitään epänormaalia ei tapahdu. Ei alastomuutta. Ei mitään oraalivaiheeseen viittaavaa paitsi kun Sara Paavolaisen esittämän sinkkunaisen suusta lentää pitkän monologin aikana sylkeä. Se näkyy valoa vasten kuin suihkepullon sumu. Minkälainen nainen hän on? Ohjaaja ja käsikirjoittaja on miehinen mies. Olisiko fiktiivinen nainen puhjennut hänessä kukkaan? No, ei vielä. Mutta Tiimin maailmaan, jossa kaikkien on taklattava miesten lailla, tämä nainen sopii. Hän on vihainen, hän on myynyt sielunsa, hän on katkera, rakkaudessa pettynyt. Tai sitten hän on saanut kaiken mutta tuntee olonsa yhä tyhjäksi. Jotenkin hän tulee avautumaan ja paljastamaan herkän, naisellisen sisimpänsä. Hirveä klisee. Varsinkin jos hän ottaa sillä kohti suoraa kontaktia katsojiin, jota muuten ei esityksessä liiemmin harrasteta. Näyttelijät ovat tiukasti näytelmän omassa fiktiivisessä maailmassa.

Yhtä kaikki toivon, että minulle aukeaa jokin yllättävä näkökulma, sillä kukaan ei ole vielä sanonut hyvinvointivaltion tuhosta mitään mikä sytyttäisi meissä kipinän. Ehkä Pasi tekee sen. Toivon, että hän tekee sen. Toivon, että jokin muuttuisi. Mutta onko se teatterin tehtävä? Kysyn tätä itseltäni usein. Onko esimerkiksi näytelmäkirjailijan tehtävä olla kansankynttilä, soihtu, hän joka näyttää tien? Sitäkö minä teatterista salaa toivon? Alkaisinko itse kansoille tiennäyttäjäksi? Minähän haluan ennen kaikkea tehdä vain taideteoksia. Ellen siis toivo Pasista the Johtajaa, niin mitä sitten? Että hän olisi kansankiihottaja. Tai narri. Ilveilijä. Se, jonka näytelmät herättävät mielipiteitä puolesta ja vastaan. Että katsojat hakiessaan takkejaan narikasta keskustelisivat kiihkeästi asioista, eivätkä vain siitä miten valtavan upea näyttelijä Sara Paavolainen on. Mutta juuri siitä he tulevat puhumaan. Paavolainen on esityksen vetonaula. Se vetoaa myös minuun. Hän ei ole kuluttanut kasvojaan television tyhjänpäiväisissä sarjoissa (tv:ssä näkyminen on olennaista, että vaikutelma cardcore-ammattilaisesta syntyy). Monet sanovat, että hän on manerisoitunut mutta minä en niitä niin hyvin tunne, etteikö kiinnostaisi. Paavolainen on uransa aikana tehnyt valintoja ja siitä minä häntä kunnioitan. Hänessä on jotain kummallista. Parhaimmillaan Paavolainen voisi olla vaarallinen. Toivon, että hän olisi Tiimissä hirmuinen sinkkunainen, röyhkeä ja niin kova, että joudun katsomaan esitystä sormien välistä. En kuitenkaan usko, että tämä toive toteutuu. Valitettavasti. Mutta uteliaisuuteni on herätetty. Minua kiinnostaa myös Ursula Salo, joka on mielestäni loistava näyttelijä mutta on joutunut jostain syystä jäämään vaihtopenkille jo pitkään. Aina pikkurooleissa ja lauluilloissa vilahtelemassa. Onko hän liian vaatimaton? Vai ovatko ohjaajat liian sokeita näkemään mikä demoni häneen on kätketty? Vai eikö hänelle vain ole käyttöä kun teatterissa on enemmän telkkarista tuttuja tekijöitä, jotka vetävät kansaa? Merja Pietilää en tunne. Miehistä Carl-Kristian Rundman tekee tasaista laatua lavalla ja telkkarissa. Ei huono mutta ei hyväkään. Rundman on aina samanlainen. Ehkä hänelle tarjotaan vain Carl-Kristian Rundmanin rooleja eikä hän näytä koskaan sanovan ”ei”. Miksi ei? No, jostain se on leipä tienattava. Ja televisiossa jos missä kaikkien annetaan leipääntyä kuin pellossa elettäisiin. Minusta suomalainen tv-näytteleminen on kammottavaa. Rundman voisi olla seksikäs, hänessä on sellainen lupaus, mutta kynttilä jää vakan alle kun sitä ei tarvitse näyttää eikä käyttää. Sama juttu Juha Veijosen kanssa. Hän tekee laiskan vaikutelman. En jaksa katsoa.

Ennakkotiedotteessa luvataan, että lavastaja Markus Tsokkinen toteuttaa esitykseen poikkeuksellisen visuaalisen näyttämökuvan. En tunne häntä. Mielikuvieni Tsokkinen tekee Tiimistä riisutun. Hän ei rakennuta pajalla kaikkea, ainakin huonekalut ovat oikeita, epäteatterimaisia; sohva, pöytä, tuoli. 80-luvun talousbuumin ajalta. Tyylikästä. Kovia materiaaleja (ei verhoja, huntuja tai muuta lepattavaa). Miten siitä tehdään poikkeuksellisen visuaalista? Valoilla. Ehkä Tiimi tapahtuu yökerhossa tai diskossa. Joka tapauksessa näkymä on, lavastuksenkin kohdalla, siisti. En usko, että se on puhtaasti ohjaajan ja lavastajan valinta. Oli esitys mikä tahansa ja kenen tekemä tahansa, puite määrittelee ison osan tuotannon ominaislaadusta ja tietysti myös katsomiskokemusta. Minkälainen puite on Helsingin kaupunginteatteri? Se on iso laitos mutta erilainen verrattuna vaikkapa Kansallisteatteriin, joka on arvokas ja hieman pölyinen, museaalinen. Kaupunginteatteri ei ole pölyinen vaan puhdas, aina uusi. Suomalainen työpaikka. Kenties puhtauden ja avonaisuuden on tarkoitus antaa tilaa sisällöille, korostaa taiteen vapautta. Minun kuvani kaupunginteatterista on kuitenkin antiseptinen. Aivan kuin siellä esityksetkin pestäisiin Andyllä. Ne säihkyvät, kiiltävät ja tuoksuvat kaikki männynraikkaalta. Tässä mielessä kaupunginteatteri – joka edustaa tyylissään monia muita kunnallisia teattereita – on kansallisempi kuin Kansallisteatteri. Suomalaisethan siivoavat kuin hullut. Kaikkialla on selkeät ja puhtaat linjat, Alvar Aalto ja Marimekko. Tekee mieli roiskia maalia, kiroilla ja jättää tiskit tahallaan limaa keräämään. Siksi minä en sovi kaupunginteatteriin. Pakko myöntää, olen siitä sekä ylpeä että en. Kadehdin Pasia siitä mihin hän on päässyt. Kadehdin koko työryhmää ja sitä raskaan sarjan ammattilaisuuden auraa, joka siitä tihkuu. Totta kai se vaikuttaa minun ennakkoluuloihini. Kaupunginteatteri tihkuu ammattimaisuutta (vaikka se olisi minusta pelkkä kupla) ja pistää jo pelkällä massallaan minut epäilemään omaani; teatteri sen kun kasvaa niin kiinteistöjen kuin katsojalukujensakin puolesta. Kuka minä oikein luulen olevani? Joku, joka ei halua tuottaa sitä mitä suomalainen katsoja keskimäärin haluaa; allergiatestattua tasaista laatua, jossa on aina mukana jotain tv:stä tuttua. Siksi Tiimi on loppuunmyyty. Vai onko? Eikä ole. Se on sittenkin liian yhteiskunnallinen eikä riittävän viihteellinen. Se tekee sittenkin kohdeyleisönsä vääntelehtimään vaivautuneesti vaikka väliajalla kehutaan ajankohtaisen raadollista maailmankuvaa. Tiimi myy kuitenkin ihan hyvin. Siinä on Sara Paavolainen. Ja Pasille on tiedossa lisää töitä.

Helsingissä 29.7.2005 Janne Saarakkala