Teatteri-lehti 8/2004

Helsingin Kaupunginteatteri ( HKT ) on valmistanut pienelle näyttämölleen esityksen runoilija Pentti Saarikoskesta. Miksi? Kävin katsomassa Tuija Töyräksen kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Omaksi kuvakseen 3.11. ja heti alusta alkaen tunsin olevani vaikeuksissa. Jo ensimmäinen näyttämökuva, jossa Saarikoskea näyttelevä Oskari Katajisto tutisee teatraalisesti pakkopaidassaan antaa merkit tulevasta; luvassa on tylsää ja pahvinmakuista teatteria. Ja näin juuri tapahtui. Miten runoilijasta, joka on näytelmän kehyskertomuksessa sijoitettu vuoden 1962 Kupittaan mielisairaalaan, voidaan tehdä helppo, tasainen, ennalta arvattava, hajuton ja mauton, näennäisesti tarkka ja osaava esitys? Onko työryhmä ajatellut oman aiheen ja esityksen välistä suhdetta?

Kirsikka Moring kirjoittaa Helsingin sanomissa, että jos tämä näytelmä saa katsojan tarttumaan Saarikosken runoihin tai elämäkertoihin, ja etsimään omia tulkintoja, on esitys paikkansa lunastanut. Näin esitys toimisi ikään kuin mainoksena, houkuttimena tai esipuheena itse varsinaiseen taiteeseen eli Saarikosken kirjallisuuteen. Mikä merkitys silloin esityksen omilla taiteellisilla ansioilla on? Eikö teatteri ole oma taiteenlajinsa, jonka tulisi vaikuttaa juuri teatteritaiteena eikä vain muistutuksena että hei, käykää toki kirjastossa, sieltä voi löytää taidetta. Mutta muistutukseksi yhden runoilijan taiteen olemassaolosta HKT:n esitys lopulta jää. Ja juuri siksi, ettei esitys ole oivaltavassa suhteessa aiheeseensa.

Esityksen aiheeksi nousi minulle Saarikosken elämänkerrallisten seikkojen esittelyjen ohessa kysymys runoilijaksi tulosta, kysymys taiteen ja taiteilijuuden kutsumuksesta vastahankaisen yhteisön painostuksen alla. Näytelmässä Saarikoski on tullut "hulluksi" taiteensa ja lähes tieteellisen määrätietoisen ryyppäämisensä vuoksi. On tullut kirjoitettua ja luettua paljon ja korkki on ollut koko ajan pelkästään auki. Siis luomisen hurmio, uuden löytämisen ilo ja pelko, kipuilu nerokuvitelmien ja mitättömyyden välillä, jo syntynyt syvä riippuvuus alkoholista, yritys sovittautua hyväksyttyyn avioelämään ja repivä seksuaalinen tempoilu, yritys löytää oman maailmansa näkeminen kamppailussa järjestelmän kuristusotetta vastaan ja yhä uudestaan ja uudestaan yritys luoda suhde ikivanhaan kysymykseen, onko jumalaa ja jos niin miten? Näkyykö tämä aiheisto esityksessä, esityksenä?

Omaksi kuvakseen esityskieli on varsin kaukana aiheistaan. Näytelmä kulkee alusta loppuun lähes kaikilta osa-alueiltaan kuin täysin sokeana sisällöilleen. Esityksen näyttämöratkaisut, näyttelijäntyö, rytmilliset valinnat ja musiikki ovat kuin mistä tahansa suomalaisen laitosteatterin puhenäytelmästä. Ainoana poikkeuksena mainittakoon toisen puoliajan ensimmäinen kohtaus, jossa kaksi muusikkoa tuottaa yllättävää äänimaisemaa ja Katajistokin keskittyy itse runoon eikä niin kovasti näyttele. Mutta heti tämän jälkeen näyttämö sulkeutuu taas omaan tavanomaisuuteensa. Jos tarinassa Saarikoski etsii, löytää ja taas hukkaa itseään, niin miksei näyttämö ole uskollinen aiheelleen ja tee samoin? Esityksenä Omaksi kuvakseen ei ota ainoatakaan riskiä vaan tyytyy tutuimpaan ja niin turvalliseen. Näillä valinnoilla esitys jää ohueksi kuvitukseksi tarinasta, jonka voi kuka tahansa halukas saada huomattavasti kiinnostavammassa muodossa lukemalla sitä eri lähteistä. Eikö HKT voisi edes pienellä näyttämöllään tehdä toisin? Tietenkin totutusta poikkeavat ja uutta etsivät esitykset saattavat karkottaa jonkin markkinoinnin kannalta merkittävän yleisöpohjan, mutta kenties vain hetkeksi. Mikä estää HKT:a harjoittamasta taiteellista yleisökasvatusta? Eikö teatteria kuitenkin tehdä eläville ihmisille?

Voiko mielensä kanssa kamppailevaa runoilijaa näytellä "varmasti", teknisesti ja tietäen? Eikö näyttelijän tehtävänä ole nousta ainakin joiltakin osin aiheensa eli roolinsa tasalle kysymään samoja kysymyksiä samalla vakavuudella? Tässä yrityksessä Katajisto on pahasti hukassa siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on positiivisesti liian tietoinen tekemisistään ja aikeistaan eli on ns. roolinsa yläpuolella. Sama tauti vaivaa muutakin HKT:n näyttelijäkaartia tai sitten ei olla tietoisia tekemisistään millään tavoin. Pienenä lohtuna on Sami Hokkasen letkeästi ja ilman pahimpia koulukuntalaisia maneereja näyttelemä iloinen viinaveikko. Hokkasta taitaa viedä aihe eikä päinvastoin. Mutta päätähdet Katajisto, Sanna Saarijärvi, Susa Saukko ja Seppo Maijala ovat tyystin hukanneet johtolangan. Eija Vilpas yrittää karjalanmurteineen minkä voi, mutta yksin on paha tehdä mitään. Surullisinta tässä yhteydessä on se, että kaupunginteatteri tuo itseään esiin niin kovasti juuri näyttelijöiden talona, että meillä ovat tähdet ja muuta humpuukia. Voi kun talon näyttelijät saisivatkin todella näytellä ja mieluusti yli kykyjensä. Mutta tällaista yliolkaista läpikävelyä ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua näyttelijäntaiteeksi.

Onko esityksen tarkoitus olla jonkinlainen kunnianosoitus edesmenneelle kirjailijalle? Eikö Saarikosken tuotantoa kunnioita parhaiten pyrkimällä teatteritaiteessa vähintään samalle tasolle? Mitä Saarikoski runoudessaan haki, sitä voisi myös esitys esityksen keinoin hakea. Jos Saarikoskelle rytmi oli tärkeää, niin miksei teatterin tekijöille? Jos Saarikoski uhmasi konventioita, niin miksei myös näyttämön runoilijat? Jos Saarikoskelta lähti järki, niin miksi esitys kunnioittaa järjen tylsimpiä ulottuvuuksia? Jos Saarikoski oli eroottinen keikari, niin miksi taiteista lihallisin tyytyy kuivumaan? Jos runoilija oli poliittinen räyhääjä, niin miksi teatteri kumartaa kaikkein sovinnaisinta vallanpitäjää, suurta yleisöä?

Ei teatterin runouden tarvitse olla yhtään huonompaa kuin kirjallisuudenkaan.

Lopuksi:

Olen pahassa pulassa. Ovat piirittäneet minut nämä yhteiskunnalle ylen hyödylliset eläimet. Minun kaunopuheisuuteni ei enää tehoa. Olen pahemmassa kuin pulassa. – Pentti Saarikoski

Tommi Silvennoinen