Teatteri-lehti 10/2002

Teatterilehden numerossa (1/02) Outi Nyytäjä kirjoittaa: ”Uusi näytelmä tuo ihmisen takaisin maailmaan ja yhteiskuntaan. Siksi se vieraannuttaa ja pelottaa. Tämä maailma on meille tällä hetkellä yhteinen.” Tällaisia nykytodellisuutta ja nykyihmisen pirstoutunutta minäkuvaa käsitteleviä näytelmiä on jo olemassa, kuten Nyytäjä kirjoittaa, mutta onko meillä kriitikoita, joiden mielenkiinto uutta nykydraamaa ja nykyteatteria kohtaan avautuisi yhtä pelottomasti nykymaailmaa kohti kuin se avautuu vaikkapa teatterikirjallisuutta, teatterihistoriaa tai menneisyyttä kohti.

Lauri Meri kirjoittaa (HS. 27.10.02) Lillanin Mannen som förväxlade sin hustru med en hatt-esityksestä, että esitys jää sekavaksi. Esitys käsittelee Oliver Sacksin romaanin pohjalta erillisiä ihmiskohtaloita, joilla on erilaisia hahmotusvaikeuksia suhteessa ympäröivään maailmaan, ihmisiä jotka elävät sen takia jossakin omassa ja rajatussa todellisuudessaan. Voisi tulla mieleen että miksi tällainen näytelmä on valittu esitettäväksi juuri nyt, vuonna 2002 keskellä Helsinkiä, keskellä nykytodellisuutta. Vastaus tuntuu päivänselvältä. Meitä ympäröivä maailma ei nykysilmin hahmotu kokonaisena. Tai ainakin se on vaikeasti hahmotettavissa kenelle tahansa ns. terveellekin ihmiselle. Se ei hahmotu samalla tavalla itsestään selvästi kuin vaikkapa 100 vuotta sitten, jolloin oli vielä mahdollista kirjoittaa kokonaisia henkilöitä, kokonaisia roolikaaria, kokonaisia näytelmiä, joissa oli selkeitä alkuja, keskikohtia ja loppuja. Eikö voisi olla jopa perustellumpaa pyytää hahmotusvaikeuksia käsittelevältä esitykseltä enemmän sekavuutta, enemmän hämmennystä, enemmän kuvia turvattomista ihmisistä, jotka elävät keskellä kaoottista maailma, jossa todellisuus ei jäsenny totutulla tavalla? Monologisuuteen luottava esitys näyttää hämmentäviä ihmiskohtaloita lähes tyhjällä lavalla, yksinään ja vailla minkäänlaista tietoa kokonaiskuvasta ja maailmasta jossa he elävät. Voi olla aiheellista kysyä: kuka tätä kokonaiskuvaa kaipaa? Pitääkö esityksen luoda kokonainen maailma ennen kuin sen sisältöihin voi puuttua? Pitääkö esityksestä löytää punainen lanka, ennen kuin sen sisältöjä voidaan arvioida suhteessa johonkin kokonaiseen?

Hannu Harju kirjoittaa (HS 18.09.02) Turvattomat -esityksestä aivan oikein, kun hän sanoo että esityksen maailma ei pyri luomaan kokonaiskuvaa vaan pikemminkin atmosfäärin tai maiseman. Se ei Harjun mielestä tule vastaan katsojia tai sido hänen assosiaatiomahdollisuuksiaan. Tämä saattaa olla totta, mutta vapauttaako assosiaatiovapaus myös kriitikon merkitysten arvioimisesta ja tulkinnasta? Turvattomat on esitys, joka on täynnä merkityksiä, pieniä ja sanattomia. Se on täynnä näyttelijöiden lähes huomaamattomia eleitä ja liikkeitä, sellaisia joiden kautta esityksen sisältö avautuu ja täydentyy ei niinkään katsojan omassa päässä kuin ehkä sittenkin enemmän tekijöiden tarkoittamassa mielessä. Esimerkiksi lapsi joka toistaa samaa kaavaa: heittää lelunsa toistuvasti lattiaan. Eikö tämän toiminnan yksinkertaisuus, kaavamaisuus ja toisto juuri sulje merkityksen erityisen tehokkaasti. Poissa on puhe ja jopa näytteleminen joka voisi laajentaa merkitystä ja luoda lisää assosiaatiovapautta. Esityksen logiikka, olkoonpa sen dramaturgia kuinka sirpaleinen hyvänsä sisältää tarkasti rajattuja kuvia erilaisista kohtaamisista jotka useimmiten epäonnistuvat. Se sisältää kuvia erilaisista yrityksistä luoda maailmasta mitään sen yhtenäisempää kuin satunnaiset esiin työntyvät tilanteet, joihin useimmiten liittyy ahdistusta, pakkomielteenomaisuutta, epäonnistumisia, kohtaamattomuutta, kylmyyttä ja jopa julmuutta toista ihmistä kohtaan.

On totta, että esitys ei kohtaa katsojiaan, se sulkeutuu omaan todellisuuteensa, mutta sekin kertoo jotakin, itse asiassa se kertoo paljon meidän maailmastamme, nykyhetken maailmasta, eikä ehkä niinkään näyttämökuvan tuttuudesta johonkin aikaisempaan esitykseen nähden. Esitys on minunkin mielestäni teatteria, niin kuin Harju kirjoittaa, teatteria josta puuttuu kokonaiskuva. Se ei edes kerro kokonaiskuvan kaipuusta vaan täydellisestä hämmennyksestä maailman sirpaleisuuden edessä, perustavan yksinkertaisista asioista kuten ihmisen yksinäisyydestä, ahdistuksesta, tyytymättömyydestä omaan kehoonsa, pakkomielteenomaisesta liikunnasta, rutiineista, epäonnistuneista ihmissuhteista, ihmisen irrallisuudesta maailmassa, rakkaudettomuudesta, juurettomuudesta ja jonkinlaisesta kaipauksesta yhteisölliseen kokemukseen joka esityksessä jätetään saavuttamatta. Hellyyttä ja läheisyyttä haetaan esimerkiksi katosta tippuvasta tomusta. Olkoonpa kuva kuinka unimainen tahansa, niin sillä on kuitenkin tarkasti rajattu merkitys.

Esitys esittää keskeneräisen, luonnosmaisen ja melko kyynisen kuvan maailmasta mitenkään moralisoimatta, pikemminkin todeten ja tietenkin ilman minkäänlaista ratkaisua. Ratkaisun tilalla on ehkä jonkinlainen kaipaus maailman toisenlaiseen olemisen tilaan, kaipaus rakkauden kokemukseen tai yhteisyyteen, jota esityksessä ei näytetä tai keinotekoisesti synnytetä. Esitys on kylmä kuvaus maailmasta, joka on hajonnut unikuviksi, sirpaloitunut, erillistynyt ja melkein menettänyt mielensä ja merkityksensä. Sen inhimillisyys ja positiivinen sanoma piilee kenties siinä, että se on kaikesta huolimatta täynnä sanattomia merkityksiä. Sanoman välittäminen ei kenties ole tässä esityksessä ollenkaan musiikin tehtävä niin kuin Harju kirjoittaa tai niin kuin me ehkä salaa romanttisessa mielessämme haluaisimme toivoa. Positiivisuuden hakeminen on tietenkin hyvä asia. Se on esityksen puolella, ihmisten puolella ja teatterin puolella olevan kriitikon tunnusmerkki.

Kaisu Mikkola kirjoittaa Kalevan (16.9.02) arvostelussaan allekirjoittaneen Oulun kaupungin-teatterin esityksestä Tapaus A., että esitys ei sittenkään ole mikään tapaus. Miksi esityksen pitäisi olla tapaus? Kenties jossakin historiallisessa mielessäkö, johon Mikkola tuntuu vetoavan verratessaan esitystä Kansallisteatterin esitykseen? Mikkola puhuu artikkelissaan pelkästään esityksen ratkaisuista, tyylikeinoista ja puutteista näillä alueilla. Arvostelusta puuttuu tyystin esityksen sisällön arviointi, minkä luulisi olevan oleellisempaa kuin esityksen tapausmaisuuden analysointi.

Martin Crimpin Tapaus A. on yhteiskuntakriittinen näytelmä. Silti kriitikko tuntuu järjestään kieltäytyvän esityksen sisällön arvioinnista tai sen maailmasuhteen tai polttavan nykyaikaisuuden jäsentämisestä. Hän jopa vertaa näytelmää Beckettin Huomenna hän tulee tekstiin. Vertaus on kaukaa haettu. Beckettin näytelmässä odotetaan henkilöä joka ei koskaan tule. Tapaus A.:ssa puhutaan henkilöstä jota ei koskaan näytetä. Ero näiden näytelmien välillä on todella suuri, vaikka aiheessa ilmeneekin samankaltaisuutta.

Mikkola kyllä mainitsee, että teksti on tämänhetkiseen maailmaan liittyvää verbaalivirtuositeettia. Mutta millä tavalla? Sitä me emme arvostelusta saa selville. Ilmeisesti on niin, että tekstin sirpaleisuus ja totaalinen kokonaiskuvan puute hämmentää kriitikkoa siinä määrin, että hän ei edes uskaltaudu mukaan leikkiin, esityksen merkitysten arviointiin, vaan pitäytyy mieluummin tutussa ja turvallisessa pelkkään näköaistiin perustuvassa näkökulmassa. Tämä ei luo uutta diskurssia, eikä tee oikeutta tekstille, jonka maailmankuvan sirpaleisuus on kirjailijan taholta täysin tietoista, tarkasti nähtyä ja harkittua.

Onko sitten niin, että kokonaiskuvan tai kokonaisuuksien tajun puute on pelkästään tekijöiden ongelma kuten kritiikeistä päätellen voisi olettaa? Osittain se onkin. On tietenkin hieman ylimielistä katsojaa kohtaan esittää sirpaleinen maailma, ja väittää että se kuvaa sitä maailmaa jossa me elämme, että maailma on niin vaikeasti hahmottuva ja hämmentävä, että kokonaisten näytelmien, saatikka henkilöiden kirjoittaminen on mahdottomuus tai ainakin niin naivia, että kukaan itseään kunnioittava tekijä ei moiseen ryhtyisi. Ja onko tällainen maailmankuva edes totta? En tiedä. Siltä tuntuu. Tuntuuko teistä?

Ehkä me voimme koheesiota odotellessa tuudittautua siihen uneen, että kenties jonakin päivänä Dionysos saapuu uudelleen keskuuteemme, hajottaa luutuneet rakenteet ja luo uuden nykyaikaisen draaman, joka avautuu kaikille tasapuolisesti yhtä ehyenä kuin ennenkin ja näyttäytyy kokonaisina maailmoina, joista voimme katsojina täysin siemauksin nauttia. Siihen asti tyytykäämme maailmaan, josta merkitys ei ole suinkaan katoamassa, vaan jossa kysymys on ennemminkin merkitysten ylitarjonnasta ja rinnakkaisuudesta, yhtä aikaisten ja samanarvoisten merkitysten samanaikaisuudesta, maailmasta jossa ennen näkemätön muuttuu toiston kautta aina samaksi, maailmasta joka on kollaasi pikemminkin kuin kausaalinen jatkumo, maailmasta joka näyttäytyy kaoottisena, sirpaleisena, sarjana nopeasti ohitse vyöryviä tapahtumia ja todellisuuden sirpaleita. Kuva saattaa olla turruttava, mutta monet nykydramaatikot ovat jo vastanneet haasteeseen ja kirjoittavat näytelmiä joissa syvyysulottuvuuteen ja asioiden ymmärtämiseen vaadittava hitauden ja aikaa vievän ajattelun kulttuuri nostetaan taas kerran esille. He kirjoittavat näytelmiä joissa arvojen katoamisen ongelma nähdään arvojen runsautena ja rinnakkaisuutena, näytelmiä joissa ongelman ratkaisuna on arvojen uudelleen arviointi, näytelmiä joissa nostetaan esiin ne arvot, jotka tässä ajassa ovat tärkeimpiä. Tietenkin on niin, että näistä arvoista me tuskin olemme eri mieltä kuten eivät ne miljardit meitä ennen eläneet ihmiset muinakaan aikoina. Koska niin kauan kun tekijät, katsojat ja kriitikot jaksavat olla kiinnostuneita maailmasta ja ihmisistä, ja rakastavat intohimoisesti teatteria, niin kauan jostakin löytyy halu viedä teatteria askeleen eteenpäin ja tuottaa uudenlaista ja ennen näkemätöntä teatteria, joka asettaa uudenlaisen maailmasuhteen ihmisen ja ympäröivän maailman välille, teatteria joka on ajankohtaista, rohkeaa, koskettavaa, liikuttavaa ja rajoja rikkovaa.

Miko Jaakkola, ohjaaja