Teatteri-lehti 2/2003

Helsingin Kaupunginteatteri: Lene Therese Teigen; Äiti Meidän (Mater Nexus) Teatteriin - Helsingin Kaupunginteatterin asiakaslehti 1/2003 AL 24.1.03 Anne Välinoro HS 24.1.03 Kirsikka Moring Demari 29.1.03 Terhi Tarvainen

”Tiia Louste on vaikuttava näky valkoisessa, suorastaan veistoksellisessa Sari Salmelan suunnittelemassa jakkupuvussa ja hienossa frisyyrissään. Hän on aivan kuin – niin kuka?!”. Näin kirjoittaa Helsingin Kaupunginteatteri esityksestään Äiti meidän omassa asiakaslehdessään Teatteriin 1/2003. Kaupunginteatteri väittää asiakaslehdessään tarjoavansa taitavasti rakennettua teatteria tämän päivän naisille kokonaan naisvoimin tehtynä. Teatteri on siis paikkaamassa vakavaa puutetta suuren yleisön tarjonnassa? Miten on? On kiintoisaa tarkastella miten naiskriitikot ovat ottaneet esityksen vastaan.

Kaikille kritiikeille on yhteistä se, että esitystä on pidetty pinnallisena, yksinkertaistavana ja stereotypioiden esiinmarssina. Moringille ja Välinorolle tämä tarkoittaa naiskatsojan aliarvioimista. ”Ovatko naiset teatterikarjaa?” kysyy Moring, kun taas Välinoro näkee esityksen perussteriilinä näytelmänä kuvitelluille peruskatsojille. Tarvainen toteaa: ”Äiti meidän on luvattoman yksinkertaistava esitys. Kapea”. Tekstiä kriitikot pitävät ohuena ja vanhanaikaisena (näytelmä on kirjoitettu 2001), ohjausta yksioikoisena. Asiakaslehdessä tekijät väittävät tekstiä ajankohtaiseksi ja taitavasti rakennetuksi tarinaksi yhdeksästä naisesta. Asiakaslehti puhuu esityksen tyylistä vakavana komediana meidän aikamme ihmisistä. Moring tyrmää esityksen tyylin epäonnistuneena: ”Jos oli tarkoitus tehdä komediaa, niin miksi oltiin tosikkoja? Jos taas oli tarkoitus tehdä näytelmä oikeasti naisen elämästä, miksi liikuttiin tilannekomiikassa, hapettomassa vedessä ja siinäkin aivan pinnassa?”. Ainoastaan Demarin Tarvainen näkee esityksen tyylillä olevan mahdollisuuden: ”Mutta löytyykö yksinkertaisuudesta kuitenkin esityksen vahvuus? Se on sen ainoa mahdollisuus”. Kriitikot ovat selvästi provosoituneet ja ehkä hyvä niin. Mutta toisaalta, miksi tekijät hyökkäisivät naiskatsojiaan vastaan yksinkertaistamalla heidät? Helsingin Sanomien Moring päättää arvostelunsa: ”Tunnen itseni tyhmäksi tässä naisteatterissa. Olen nainen, siis minulla on aivot. Olisiko liikaa vaadittu, että teatterillakin olisi?”

Kriitikot etsivät teatterin välittämää naiskuvaa esityksestä, mutta pettyvät sen kliseisyyteen ja kapeaan käsittelytapaan. Demarin Tarvainen sanoo: ”Kun teksti on vanhanaikainen, luokitteleva ja kliseinen. Kun ohjaus luottaa stereotypioihin ja kun näyttelijät joutuvat tekemään kapeista roolihenkilöistä vereviä”. Tarvainen näkee myös lavastuksen ja puvustuksen tukevan ohjauksen tyypittelevää linjaa. Moringille esityksen naisilla ei ole mitään kerrottavaa, he ovat pelkkiä kliseitä ja naiskarikatyyreja. Asiakaslehdessä tekijät näkevät asiat tyystin toisin. Mutta kun esitystä mainostetaan suuresti Tiia Lousteen puvulla ja koko sivun kuvilla niin alkaa tuntua vahvasti, että kriitikot ovat osuneet arvioissaan oikeaan. Voi tietysti pohtia, onko valittu tyyli todella jälkijättöinen vai ajassa kiinni oleva? Jos ajatellaan syvätason estetisoitumista, eli nykyihmisen tietoisuuden estetisoitumista, niin ehkä valittu esitystyyli ja esitys haluaakin kertoa juuri tästä. Toinen vaihtoehto on se, että sekä asiakaslehden että esityksen tekijät ovat sokeita esteettisen läpitunkemalle kulttuurille, ja sen korostaminen tapahtuu huomaamatta ja kritiikittä. Aika surullisin keinoin kaupunginteatteri mainostaa naisosaamistaan. Ja sama pätee talon muidenkin esitysten mainonnassa. Mahtaisiko näyttelijöistä saada vielä isompia kuvia lehtiseen?

Mitä teattereiden kirjoittelu omista esityksistään sitten palvelee? Ovatko ne pelkkiä houkuttimia ja mainoksia vai yrittävätkö ne olla informaatiota ja artikkeleita esityksistä? Nyt annetaan lyhyitä, yksinkertaisia lainauksia tekijöiltä, hehkutetaan pukuja ja kerrotaan esityksen muualla niittämästä menestyksestä. Eikö löydetä tätä syvempää näkökulmaa esitykseen? Onko tässä kaikki tarpeellinen mitä esityksestä kannattaa ja voi kertoa? Tämä viittaa pinnalliseen estetisoimiseen, jossa pelkän pinnan perusteella luokitellaan, tyypitellään ja luodaan merkityksiä. Luulisi, että teatterit suhtautuisivat vakavasti siihen, mitä ja miten he itse teatterista ja esityksistä kirjoittavat.

Lene Therese Teigenin Äiti meidän – näytelmää mainostetaan erityisesti sillä, että se on ollut yleisön ja kriitikoiden kehuma jo Oslossa ja Tukholmassa. Mikä on tällaisen relevanttius Suomessa? Tällainen elokuvamainonnasta tuttu markkinointitapa näyttää yleistyneen teatteriin. Kuitenkaan näytelmä ja teatteriesitys eivät siirry maasta toiseen samalla logiikalla kuin elokuvakopio. Toisekseen, mikä puhuttelee muualla ei välttämättä puhuttele täällä. Aamulehden Välinoro kysyykin väliotsikossaan ”Miksei kotimainen kelvannut?” Luuliko teatterin johto saavansa naiskriitikoiden varauksettoman tuen myös kotimaassa vetoamalla heidän ulkomaisiin kollegoihin? Tai, että kyllä katsojien on nyt oltava tyytyväisiä kun saavat kehuttua naisteatteria. Kritiikit tuovat esiin sen, miten kriitikot kuitenkin vielä suhtautuvat teatteriin; mitä he arvostavat ja minkälaista teatteria kaipaavat. Näistä kritiikeistä näkyy halu uskoa siihen, että teatterilla olisi vielä jotakin merkitystä ja ehkä sanottavaakin. Ja pettymys siitä ettei näin tunnu olevan. Taidemuodon olemassaolon kysymyksiin ei tosin mennä näiden arvostelujen kohdalla, mutta hyvä näinkin.

Kriitikot näyttäytyvät tällä erää teatterin puolustajina. He vaativat teatterilta enemmän. He haluavat ajassa olevaa, puhuttelevaa, monitasoista teatteria. He eivät usko stereotypioihin, miksi tekijätkään. Kun esitykset alkavat yksioikoisuudessaan muistuttaa teatterin omia kuvakatalogeja, niin kriitikoiden huomiokyky nousee todella arvoonsa. Ettei nyt ihan näin halvalla sentään! Vaikuttavaa näkyä onkin vain teatterin mainostemput?

Julius Elo Tommi Silvennoinen