näyttämötaiteen valtionpalkintoVuonna 2002 Todellisuuden tutkimuskeskus keskittyi Calvino-sarjaan. Se perustui viiteen italialaisen kirjailijan ja esteettisen futurologin - Italo Calvinon - luentoon (julkaistu nimellä Kuusi muistiota ensi vuosituhannelle.) Kunkin luennon inspiroimana tehtiin yksi esitys, ja jokainen niistä käsitteli yhtä teoksen avainkäsitettä: keveys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys, moninaisuus, johdonmukaisuus. Siinä missä Calvino tutki näitä käsitteitä suhteessa kirjallisuuteen, me tutkimme suhteessa esitystaiteeseen. Calvino-sarja siirsi esitystoiminnan pois Fleminginkadulla sijaitsevasta toimitilasta. Se muutettiin Koetilaksi, avoimeksi vierailutilaksi/laboratorioksi vieraileville taiteilijoille. Heinäkuussa 2002 tilasta luovuttiin kokonaan ja sen isännyys ja toiminta-ajatuksen jatkaminen siirtyi Koe ry:lle (Kokeellisen esitystaiteen ystävät).

[Category number='-1' method='excerpt' order='desc' id='31' orderby='date']

Todellisuuden tutkimuskeskukselle myönnettiin vuoden 2002 näyttämötaiteen valtionpalkinto ’sen tietoisesta ja omaperäisestä uuden etsimisestä ja teatterin rajojen hakemisesta’

palkintoryhma2
palkintoryhma2

Näyttämötaiteen valtionpalkinto Todellisuuden Tutkimuskeskukselle

Valtion näyttämötaidetoimikunta on myöntänyt vuoden 2002 näyttämötaiteen valtionpalkinnon teatteri Todellisuuden tutkimuskeskus ry:lle. Suuruudeltaan 13 000 euron arvoisen palkinnon luovutti Helsingissä 24.10. kulttuuriministeri Kaarina Dromberg.

- Valtion näyttämötaidetoimikunta myöntää näyttämötaiteen valtionpalkinnon Todellisuuden tutkimuskeskukselle sen tietoisesta ja omaperäisestä uuden etsimisestä ja teatterin rajojen hakemisesta. Ryhmän periaatteita kunnioittaen palkinto myönnetään nimenomaan koko ryhmälle, sanoi kulttuuriministeri Kaarina Dromberg luovuttaessaan valtionpalkinnon.

Palkintoperustelut:

Palkintoperustelujen mukaan toimintansa Kallion Teatterina aloittanut Todellisuuden tutkimuskeskus ry jatkaa samaa toiminta-ajatusta etsien juuria eli sitä, mikä teatterissa on oleellista. Työn edetessä teatterin esityskonsepti on laajentunut kokeilemaan muitakin esittämisen muotoja kuin teatteri.

Todellisuuden tutkimuskeskus on itse määritellyt tarkoituksenaan olevan kiinnittyä todellisuuteen ja perustella olemassaolonsa yhteisöstä käsin. Kalliossa sijainnut teatteri on tehnyt esityksensä Kalliossa, kalliolaisille ihmisille ja yrittänyt esityksissään tutkia, havainnoida ja käsitellä välittömästi ympäröivää todellisuutta siitä nousevine aiheineen.

Sittemmin teatteri on avannut toiminta-ajatustaan kattamaan laajempia osa-alueita ja koko Suomessa vallitsevaa yhteiskunnallista todellisuutta. Toisaalta teatteri on saattanut kääntää fokuksen hyvinkin pieneen paikalliseen tilaan.

Todellisuuden tutkimuskeskus on kiinnostava vaihtoehtoteatteri, jolle on ominaista työskennellä nimenomaisesti ryhmänä, jonka jokainen yksilö kuitenkin toteuttaa omaa taiteellista työtään. Kiinteä ryhmätyö on merkittävää tässä kollektiivisessa taidemuodossa aikana, joka korostaa helposti yksittäisiä tähtiä.

Todellisuuden tutkimuskeskus on lähtenyt liikkeelle vastakkaisella tavalla eli ilman julkisuushakuisuutta. Teatteri on niukan talouden puitteissa kyennyt valmistamaan useita uusia tuotantoja vuosittain. Teatterin tavoitteena ei ole ollut ensisijaisesti hankkia maksimaalista yleisömäärää ja pääsylipputuloja, vaan etsiä epätavallisia, mutta silti tunnistettavia aiheita, joihin se on tarttunut omintakeisesti. Teatterin toimintamalli, joka ei ole sidoksissa laajaan ja muodolliseen organisaatioon, pystyy nopeasti valmistamaan uuden esityksen.

Todellisuuden tutkimuskeskuksen tutkimusprojekteista mainittakoon Italo Calvinon teokseen perustuva useita erillisesityksiä sisältävä sarja vuosina 2001-2002. Tärkeä merkitys on ollut myös ryhmän jäsenten suorittamalla taiteen ja taiteen kritiikin suhteen kuukausittaisella arvioinnilla Metakritiikki-palstalla Teatteri-lehdessä. Sen lisäksi, että Todellisuuden tutkimuskeskus on toiminut kotimaassaan, se on myös osallistunut ulkomailla tapahtuvaan kehitysyhteistyöhön.

* * * Todellisuudesta, taiteesta ja unelmista (Puhe Valtion näyttämötaidetoimikunnan valtionpalkinnon jakotilaisuudessa 24.10.2002) Kun sain tietää tästä palkinnosta, olo oli aika epätodellinen. Kääntäen ilmaistuna: sitä kysyi itseltään: onko tämä todellista? En nimittäin ikinä uskonut, että tämä päivä koittaa. Eikä se suinkaan johdu siitä, että jotenkin aliarvioisin sitä työtä, jota me olemme yhdessä tehneet. Ei, olen vain yllättynyt. Iloisesti. Siis siitä että tällainen palkinto ja kunnianosoitus annettiin meille.

Tämä antaa toivoa. Meille kaikille. Meitä on 15 tällä hetkellä. 15 keskenään hyvin heterogeenistä, asioista eri mieltä olevaa itsenäistä taiteilija. Meillä ei ole tarvetta pyrkiä keskinäiseen konsensukseen tai konfliktiin. Enneminkin etsimme toiminnassamme hedelmällistä kontrastia ja diversiteettiä. Olemme myös etsineet sellaista tekemisen kulttuuria ja työtapoja, joissa korostuisi kevyt tuotantorakenne, plastisuus, nopea reagointikyky ja uudenlainen esityskieli.

Siitä lähtien kun Kallion teatteri perustettiin - ja myöhemmin kun Todellisuuden tutkimuskeskuksen idea syntyi - kyseessä on ollut oman unelman seuraaminen. Uskallan sanoa, että me jaamme tämän tunteen. Se on voimakas halu tehdä sellaista teatteria ja taidetta, jota itse pitää tärkeänä ja joka muotonsa ja sisältönsä puolesta on kykenevä käsittelemään tätä aikaa ja tätä paikkaa; todellisuutta, jossa elämme. Henkilökohtaisesti, en usko että minulla olisi ollut muuta vaihtoehtoa. Todellisuuden tutkimuskeskus syntyi, koska niissä rakenteissa - mitä oli olemassa - ei ollut mahdollista tehdä sellaista taidetta, mitä haluaisin tehdä tai mihin oma erikoislaatu ja lahjat antoivat mahdollisuuden tai mitä yksinkertaisesti tunsi, että on pakko tehdä.

Tämä päämäärä on usein vienyt meidät esitystaiteen mielenkiintoiselle harmaalle alueelle; teatterin, tanssin ja performanssin välimaastoon, uuden esitystaiteen alueelle. Ikävä kyllä se on usein tarkoittanut myös putoamista apurahojen jakoperusteiden typografin ulkopuolelle. Me emme määrity helposti.

Siksi olen iloinen, että tämä projekti, monella tapaa itsekäs ja ehkä häikäilemätön, siis luodessaan itselleen työskentelyolosuhteet, on kuitenkin tuottanut sellaista tulosta, että muutkin ihmiset, kuin vain me tässä, pitävät sitä arvokkaana tai ainakin mielenkiintoisena toimintana. Nimittäin arvottomuuden tunteen kanssa sitä on tottunut elämään. Jotenkin sitä vaan ryömii eteenpäin, nakertaa, menee ja toivoo, että joku joskus ymmärtäisi, edes vähän, mitä sitä oikein puuhailee ja mihin pyrkii.

Tämä ei ole itsetuntokysymys. Vaan kysymyksessä on se nurkka, johon taide on tässä maassa ajettu. Taitelijan ammattikuva on alkanut muistuttaa yhä enemmän taiteen alihankkijaa, taiteen tehdastyöläistä, jonka tehtävä on tuottaa kansalaisten enemmistöä keskimääräisesti vähiten ärsyttävää, sopivan turruttavasti viihdyttävää, oleellisesta huomion siirtävää, riskitöntä ja passivoivaa kertakulutustavaraa. Ja laaduntarkkailusta huolehtii tietenkin katsojalukutilastot ja täyttöasteet.

Taide tehdään yhä enemmän rahan ehdoilla. Siksi se julkinen tuki on välttämätöntä. Huomenna joku kirjoittaa, että mitä ne taiteilijat taas itkee, yhteiskunnan syöttöporsaat - jo lähtökohtaisesti surkeat loiset. Miksi niitä pitäisi yhteiskunnan varoista tukea? No, minusta kannattaisi ehkä miettiä, mitä tapahtuu jos ei tueta. Jos mennään siihen, että se vain se mikä myy ja mitä voi mahdollisimman halvalla tuottaa, tulevaisuus on synkkä.

Mielestäni analogia on löydettävissä kirjastojen lakkauttamisen ympäriltä. Minusta kirjastot ovat elintärkeitä, niiden voima on niiden rikkaudessa, syvyydessä ja monipuolisuudessa. Kirjastot ovat ihmiskunnan muisti. Mikä määrä tietoa, näköaloja ja mahdollisuuksia, kenen tahansa ulottuvissa, köyhimmänkin. Jos kirjastojen tuki lakkautetaan, mitä meille jää? No meille jäävät tietysti kaikki halpiskirjakaupat, kirjatorit ym. Löytääkö sieltä jotain lukemista? Tosissaan saa etsiä. Tämä on se horisontti: koko meidän kulttuurimme on muuttumassa halpahalliksi.

Ei, taide tarvitsee tukea. Se tarvitsee myös tällaisia palkintoja.

Meiltä on kyselty, että onko meidän - moraalisesti - vaikea vastaanottaa tätä palkintoa tai aiommeko tehdä jotain todella radikaalia tässä tilaisuudessa? Miksi? Demonstroidaksemme riippumattomuutemme ja halveksuntaamme porvarillisia arvoja ja typeriä politiikkoja kohtaan? Se ei oikein istu meidän arvomaailmaan, ainakaan tällä hetkellä. Me olemme alusta lähtien yrittäneet välttää vastakkainasetteluja; sitä että olisimme erityisesti jotain vastaan ja toiminnallamme hyökkäisimme jonkun, kuvitellun tai todentuntuisen, vihollisen kimppuun. Emme usko tähän vihollisen filosofiaan, koska siinä päätyy vain heijastelemaan vihollistaan. Ja todellinen vihollinen on aina sisällä, meissä itsessä. Siellä käydään myös se todellinen taistelu.

Siksi haluan kiittää Valtion näyttämötaidetoimikuntaa tästä palkinnosta. Samaan hengenvetoon, toivon, että tämä palkinto on avaus johonkin uuteen. Että se ei ole vain kosmeettinen kädenojennus. Ja armopala. Toivon, että se on merkki tajuamisesta. Että se on symptomi jostakin syvemmästä muutoksesta tai ainakin muutoksen tarpeesta. Toivon, että toisaalta se auttaisi ihmisiä näkemään kuinka tämä teatterikenttä on muuttunut ja esitystaide itsessään on muuttunut. Paljon. Me edustamme sitä muutosta. Toisaalta toivon, että ne jotka tässä maassa päättävät asioista, näkisivät sen tosiasian, että me tarvitsemme taidetuotteiden lisäksi myös ihan oikeaa taidetta. Tarkoitan nyt taidetta, joka on näennäisesti täysin hyödytöntä toimintaa. Taidetta, jonka vastaanotto muistuttaa sitä kun katselee yötaivasta tai kävelee metsässä. Hyvä taide tarjoaa tilan, rauhan, jossa ihminen voi pysähtyä, syventyä, mietiskellä, ehkä puhdistautua ja ymmärtää…jotain siitä keitä me olemme ja miksi me olemme.

Meidän olemassaoloamme määrittää tällä hetkellä liikaa se mainosten väliin tungettu mössö, jota sata kanavaa ja samanlaista lehteä suoltaa; historiaton uutis- ja viihdepuuro. Kaikesta näkyy, että meiltä puuttuu unelma. Suunta. Ja tarkoitus. Tämä on ehkä koko länsimaisen sivilisaation ongelma. Saattaa olla, että kulttuurimme on tyhjentynyt utooppisista energioista. Tässä mielessä näen taiteilijan tehtävänä eräänlaisena unennäkijänä tai unelmoijana tai shamaanina, joka katsoo sinne minne ei saa katsoa tai minne muut eivät vain tule katsoneeksi. Katsoo nimenomaan toisin. Toisinkatsominen saattaa paljastaa miten asiat oikeasti ovat ja/tai näyttää miten ne voisivat olla.

Otan analogian fysiologiasta: Ihmisen on vaarallista olla valveilla liian pitkään, hermosto alkaa tuhota itseään. Me tarvitsemme unta, jotta pysyisimme järjissämme, emmekä vajoaisi psykoosiin. Vastaavasti uskon, että yhteiskunta joka ei kykene unelmoimaan, ajautuu väistämättä toteuttamaan pahimman painajaisensa.

Eero-Tapio Vuori, Todellisuuden tutkimuskeskuksen puheenjohtaja 2001-2002Performing Arts State Prize

[Category number='-1' method='excerpt' order='desc' id='31' orderby='date']