2004 alkoi kaksivuotinen esitystaiteellinen tutkimushanke: Uni ja Aika. Se aloitti sen varsinaisen taiteellisen tutkimustyön, jota varten Todellisuuden tutkimuskeskus aikoinaan oli perustettu ja jota kohden sen toiminta on edennyt. Kahdessa puolen vuoden työpajassa (kevät, syksy) keskityttiin uudenlaisen teatteriajattelun ja työtapojen tietoiseen kehittämiseen, sekä ajastamme tehtyjen havaintojen kirkastamiseen. Kumpikin työpaja järjesti useita esitysdemonstraatioita ja lopuksi huipentui esitykseen. Sekä tutkimushankkeen sisällä, että sen ulkopuolella tehtiin myös muita esityksiä.

* * *

UNI ja AIKA - kevät 2004

Osallistujat Ville Härkönen, Jussi Johnsson, Pasi Mäkelä, Janne Saarakkala, Tommi Silvennoinen ja Eero-Tapio Vuori.

Tutkimuskohteet Kevään 2004 tutkimuskohteet olivat seuraavat:

1. Buto Kevään työskentelyn fyysisen viitekehyksen ja selkärangan muodosti buto, sen harjoittelu, tutkimus ja käyttö esityksissä. Butotyöskentelyn vetäjänä toimi butotanssija Pasi Mäkelä. Teimme säännöllisesti butoharjoituksia aamupäivisin 2 kk:n ajan, ja loppukeväästä esityksen suunnittelunvaiheessa hiukan vähemmän. Buto on 1950 ja 60-lukujen taiteessa Japanissa syntynyt, modernin tanssin muoto. Emme pyrkineet tavoittamaan ’alkuperäistä’ buton ideaa, vaan löytämään oman butomme. Lopullisessa esityksessä butojaksoista tuli esitystä kantava elementti. Buton lisäksi Aune Kallinen kävi vaihtelun vuoksi vetämässä afrotanssia muutamia kertoja.

Butotyöskentelyn keskeiset tutkimuskohteet: 1.Oman kehon tavanomaisuuden rajat ja niiden ylittäminen / Buto outoja voimia, toisenlaista energiaa vapauttavana tekijänä. Löytyi yllättäviä anatomisia voimia ja fysiologiaa. Tavanomaiset asiat kehossa, yksityiskohdat muuttuivat paikoitellen hyvin vieraiksi. Vieraantuminen sosiaalisesta kehosta.

2.Mikä on mielikuvan ja kehon suhde? Buto tarjoaa mahdollisuuden päästää itsestä irti, pois omasta egotietoisuudesta ja minästä. Mielikuva täyttää kehon, itsen. Tavoittelimme virtaamisen tunnetta, sellaista kehollista intuitiota, jossa ei mielessään etukäteen päätä mitä tekee seuraavaksi, antaa vaan asioiden tulla esiin. Lopullisessa esityksessä keho loi itse oman koreografiansa.

3.Miten voi yhdistää äänenkäytön butoon? Äänenkäyttö usein pienensi liikkeen osuutta, mutta toisaalta välillä syntyi sellaista äänimateriaalia, joka ’vain tuli’ jostain (ääni erillisenä itsestä/ tekijästä).

4.Duo ja trio-buto. Aikaisemmin olimme tehneet buto-sooloja. Kevään aikana tutkimme paljon kahden tai kolmen henkilön keskinäistä kontaktia butossa. ’Sielujen yhteistä tanssia.’

5.Esineiden käyttö butossa. Usein esine valikoitui sattumanvaraisesti, se ’vain tarttui käteen’ ja sitten keho inspiroitui siitä. Esine ja butoilija muodostivat yhdessä jonkin aivan uuden olion. Esine ja ihminen ’imeytyivät’ toisiinsa.

6.Buton ja teatterin yhdistely ja mielenkiintoiset seokset. Suurimpia vaikeuksia tuotti ’buto-tilan ja ns. perusnäyttelemisen tai muun lavaolemisen välinen nopea vaihtelu kesken esityksen.

7.Omien buto-hahmojen kehittely ja esittäminen: Avant-Gardinaali(Tommi), Kotka(Jussi),Merimies(Eki), Myttymies(Pasi) ja Paha-Elvis(Ville)

Kotka-ja-Avant-kardinaali
Kotka-ja-Avant-kardinaali

2. Unipiiri Kevätryhmä kokoontui 12 kertaa unipiiriin. Johdattelijana uniipirityöskentelyyn toimi psykiatrian erikoislääkäri Markku Siivola, joka esitteli kevätryhmälle unipiirin metodologian ja oli ryhmän vetäjänä neljä ensimmäistä kertaa. Siivolan ansiokkaan opastuksen vuoksi ryhmän oli mahdollista jatkaa työskentelyä itsenäisesti läpi kevään. Lyhyesti unipiirin rakenteesta: se on amerikkalaisen Montague Ullmanin kehittämä ryhmälähtöinen ”unianalyysi”, joka ytimeltään ei pyri yhteen ja ainoaan oikeaan tulkintaan unesta vaan enemmänkin tarkoituksena on tarjota uusia mahdollisia näkökulmia ja rikastuttaa unenkertojan kuvaamaa visiota. Yksi unipiirin jäsen siis kertoo muulle ryhmälle unensa ja tästä eteenpäin uni käsitellään vuorovaikutteisesti ryhmän sisällä annettua metodiikkaa käyttäen. Unipiirityöskentely ei edellytä minkäänlaista maailmankuvallista yhtenevyyttä ryhmän sisäisesti. Lisätietoja: www.netlife.fi/users/msiivola.

Keskeistä kevään uniryhmätyöskentelylle oli vuorovaikutus, aito toisen kuunteleminen, oman mielipiteen väistyminen yhteisen vision hyväksi, aidompi yritys yhteiseen ymmärtämiseen ja ajatteluun kuin yleensä arkitilanteissa on mahdollista. Unipiirin rakenteen ja metodin selkeys ja konkreettinen toimivuus oli se perusta, joka mahdollisti luottamuksellisen ja antoisan työskentelyn. Metodin kirkkaus synnytti myös ajatuksen sen mahdollisesta käytöstä muissa yhteyksissä, esim. esitysten purkutilaisuuksissa tai varsinaisessa esitysideoinnissa. Unipiirityöskentelyn voi sanoa syventävän paitsi käsityksiämme unista ja niiden merkityksistä myös ruokkivan taiteellista mielikuvitustamme ja koko käsitystä maailmasta.

3. Zen Omistimme yhden päivän viikossa zen-harjoituksille. Zen-työskentelyä veti Eero-Tapio Vuori, joka ohjasi 2002 Todellisuuden tutkimuskeskukseen Zeckett – olemisesta ja odottamisesta –esityksen, joka oli rakennettu zen-ajattelun ja käytännön pohjalle. Kevään harjoittelu toisaalta jatkoi ja avasi tätä prosessia muulle työryhmälle, mutta toisaalta myös toimi valmistautumisena Zeckett II – valkoinen hetki -esitystä varten. Lisäksi kevään esitykseen (Kivi ja kilpikonna) ilmiintyi useita zen-vaikutteisia kohtauksia. Zen-työskentelyn ideana ja pyrkimyksenä on päästä näyttelijäntyön ja ihmisenä olemisen perusasioiden äärelle; Mitä toinen ihminen minulle on? Mitä tapahtuu juuri nyt tässä ja nyt? Mitä minä aistin? Missä minä olen? Miten antaa maailman tulla luokseen? Mikä on se tekijä X, se nimetön, jostain ei voi puhua, mutta mikä on koko ajan läsnä?

Zen-harjoituksia tehtiin mm. seuraavanlaisista lähtökohdista:

Hiljaisuudessa olo. Maailman avautuminen hiljaisuuden kautta. Hiljaisuus miellyttävänä ja virtaavana määrittelemättömyytenä sekä ei-hiearkisuutena. Hiljaisuus maailmankaikkeuden perusäänenä ja tuon äänen kuuntelemisen opetteluna. Kuka on opettaja?

Aistimisharjoitukset. Miten hiljentää ajatusääni ja avata tietoisuus aistikokemuksille? Olemassaolon aistikeskeisyys. Havaintokynnysten ylittäminen ja skaalaukset. Eri aistien tavat havaita ja niiden erikoislaadut. Kuulemisen riemu ja näkemisen ilo.

Odottamisen tavat ja sävyt. Nyt-hetken venytykset. Tylsyyden äärellä pysytteleminen ja siihen syventyminen. Odottamiseen liittyvät alkamisen paradoksit; jos odotamme jotain alkavaksi, niin koska alkamisen odottaminen alkaa ja mitä se siinä tapahtuu?

Tekemiselle antautuminen ja ’vain-tekeminen’ toiminnan perusjuonteena. Esimerkiksi portaiden siivoamiselle antautuminen – ei ole muuta kuin portaiden siivous ja se riittää. Tällaisen keskittyneen, täyttyneen ja meditatiivisen työskentelyn muuttuminen esteettiseksi elämykseksi katsojan silmässä. Antautuminen kaiken näyttämötoiminnan (ja olemisen) perusajatuksena (vs. valloittaminen).

’Ei-tekemisen’ tutkiminen. Miten voi olla näyttämöllä niin, että asiat synnyttävät itse itsensä. Ilman intentiota, suunnitelmaa. Irti päästäminen – teon tapahtuminen ilman päätöstä. Tietoisuuden puskurin (ja reflektion) ohentaminen.

Antaminen fyysisenä ja henkisenä eleenä. Itsestä luopuminen ja nöyryys. Ylläpidosta luopuminen hetkeksi. Lepääminen armon tunteessa.

Näyttämölle astuminen fenomenologisena shokkina; ilmaantumisen hetkeen keskittyminen – mitä muuttuu ja miten. Läsnäolon tarkoituksettomuuden ja outouden korostaminen pohjavireenä. Ilman syytä oleminen – vain oleminen.

Ihmisen kohtaaminen, toiseen ihmiseen uppoutuminen, putoaminen. Välille syntyvät tilat, tunnelmat ja tarinat. Tietoisuus yhteisenä tilana, jonka voi jakaa. Katsominen niin ettei määritä ennalta toista vaan antaa hänen olla se mitä hän on, eli jättää silleen (vrt. Heidegger -jakso). Tietoisuuden hämmästyttävä vaikutus havaintoon.

Zen-laulu ja -ääni. Laulun, melodioiden ja äänien syntyminen tilanteesta, tunnelmasta tai paikasta ilman ajatusta tai intentiota. Pyrkimys saada itsensä pois kokonaistunnelman ja ilmaisun välistä. Maailmankaikkeuden mielentila ilmaisee itseään. Johdin-ajattelu.

4. Silleen jättäminen ( Martin Heideggerin filosofia taustavaikuttajana) Kevätryhmän yhtenä lähtökohtana työskentelylle oli tutustua Martin Heideggerin ajatteluun ja pyrkiä itse samantyyppiseen kysymiseen, (kysymisen kysymiseen jne.), ajattelun lähtökohtien avaamiseen ja tästä syntyvien mahdollisten näyttämösovellusten kokeiluun ja esittelyyn. Keskeisinä lähtöinä oli siis Heideggerin näkemys länsimaisesta metafysiikasta peiton filosofiana, joka piilottaa omien rakennelmiensa alle todellisuutta ja olevaista sellaisena kuin se itse on omana itsenään. Kysymykset peittämisestä ja ihmisen, erityisesti länsimaisen, pääistymisestä ja yhä pahenevasta vieraudesta suhteessa olevaan nousivat esiin todellisina ja pakottavina. Konkreettinen työskentely koostui pääasiassa Heideggerin tekstien ja heidegger-kommentaarien ( erityisesti Juha Varto, Reijo Kupiainen) lukemisesta ja yhteisistä keskusteluista. Varsinaisiin heideggerinspisoitumiin näyttämöllisesti ei paneuduttu riittävästi ja tämän ajattelun taiteellinen anti jäi laihemmaksi kuin mitä haluttiin. Kevään viimeisiin esityksiin ( Kivi ja kilpikonna ) heideggertyöskentely ulottui kuitenkin tietynlaisena levollisena estetiikkana ja ei-kiireenä, antautumisena sille mitä nyt on näyttämön hetkessä ( vrt. edellinen Zen- osio ), laulujen teksteinä ja metafyysisenä pöllönä, Das Pöllönä, tuo TTK:n maskotti käsinukke, joka ehkä ymmärtää mitä on on, Was ist – das ist?

TV-Make
TV-Make

5. Uusi poliittinen teatteri Hahmottelimme uuden poliittisen teatterin teoriaa ja kehittelimme sille käytäntöä eli esitysmuotoja. Poliittisen ajattelun uudelleenarvioinnin keskeisenä vaikuttajana oli heideggerilainen analyysi yhteiskunnallisuudesta ja sen vierautta ja sameutta ylläpitävistä rakenteista. Käsittelimme myös mm. meidän aikamme kattavaa unitodellisuutta nimeltä Amerikka ja suomalaisen iltapäivälehdistön ja valtavirtateatterin ”viihdytä itsesi unohduksiin”- asennetta. Koimme nämä ilmiöt syrjäytetyksi todellisesta keskustelusta ja halusimme haastaa itsemme luomaan niille esityksellisiä muotoja, koska pidimme niiden esillenostamista välttämättömänä keskustelun avaamiseksi. Aluksi tarkastelimme amerikkalaisen esitystaiteilijan Karen Finleyn tekstejä, joita käytimme harjoitusmateriaaleina sekoittaen niitä butoharjoituksiin. Kirjoitimme myös itse tekstejä Finleyn inspiroimana. Työskentelimme prosessin alkuvaiheessa näyttelija Niina Hosiasluoman vetämässä klovneria-työpajassa, josta jäi jälki myöhemmin syntyneeseen ns. standup-tragedian näyttelijäntyön estetiikkaan. Kehitimme henkilöhahmoja, joissa esiintyjän henkilökohtaisuus yhdistyi johonkin laajempaan yhteiskunnalliseen ilmiöön. Näistä mainittakoon mm. Rikki-Hiiri (syrjäytynyt Mikki Hiiri), Tuottaja-Aatu (ylösnoussut kansainvälinen viihdepäällikkö Adolf Hitler), TV- Make (TV:stä kaiken elämänsisältönsä ammentava ihminen) tai Tohtori Kyrpä (tv:n viihdytystyöntekijä/manipulaattori). Hahmoilla pyrimme tarjoamaan esimerkin uudenlaisesta stand up-lajityypistä stand up-tragediasta, jonka teho perustuu sen tyyppiseen epätoivoon ja groteskiin leikittelyyn, että se jo naurattaa, ehkä väkisin. Sävelsimme ja sovitimme myös uusia poliittisia lauluja, joiden tekstimateriaali oli osittain improvisoitua, osittain otteita Heideggerin ja Primo Levin teksteistä.

6. Muu toiminta Janne Saarakkala perehdytti työryhmää Australian aborginaalien uniaikakäsitykseen (katso esitelmä Everywhen – Aboriginaalien aika). Uniaikaa tutkittiin myös harjoitteiden muodossa. Butoharjoituksia tehtiin muinaisajan näkökulmasta, arkaaista aikaa ja tajuntaa etsien. Uniaikaa etsittiin myös omasta henkilöhistoriasta; kävimme vuorotellen ihmisten kotipaikoissa, hyvissä ja pahoissa, voimakkaissa ’muistopaikoissa’. Nämä vierailut kuvattiin ja osaa niistä käytettiin esitysmateriaalina. Etsimme myös sitä miten aika, tapahtuminen ja historia jäättää jälkensä ihmisten kehoihin; arpien, syntymämerkkien ja sairauksien muodossa. Omaa kehoa esiteltiin esityksenomaisesti.

Tutkimme mahdollisuutta osallistua poliittiseen keskusteluun Suomessa poliittisen puolueen perustamisen muodossa. Kävimme oikeusministeriössä asti hankkimassa tietoa puolueen perustamisesta. Idea puolueesta oli varsin kirkas, mutta käytännön vaikeudet osoittautuivat liiallisiksi. Puolueen perustaminen jäi kesken.

Yhteistyö muiden ryhmien kanssa. Järjestimme yhteisiä harjoituksia ja muita tilaisuuksia eräiden yhteistyökumppaneidemme kanssa; Teatteri Naamio ja Höyhen (Helsinki), Teatteri Telakka (Tampere), Aukile-projekti (Turku), Teatteri Vanha Juko (Lahti). Lisäksi osallistuimme Turussa seminaariin uudesta poliittisesta teatterista (Tommi Silvennoinen).

Teatterilehti julkaisi kevään aikana kolme ryhmän ideoimaa teatteripoliittista sarjakuvaa. Piirtäjänä toimi Pasi Mäkelä. Yksi hengentuotos joutui sensuurin kynsiin. Tämän lisäksi kirjoitimme Teatterilehteen myös neljä lähikritiikki –kirjoitusta.

nyt-uniaika
nyt-uniaika

7. Esitykset Valmistimme kevään aikana 2 valmistavaa esitystä (demoa) Helsinkiin (8.2. ja 2.4.) ja Lahteen (3.4.) sekä yhden kokoillan esityksen Helsinkiin, Ylioppilasteatteriin (27.-29.5.). Esitys kulki nimellä Uni ja Aika Klubi: Kivi ja kilpikonna. Se oli muodoltaan mielenkiintoinen seos butoa, poliittista lauluiltaa, standup-tragediaa, zen-teatteria, nukketeatteria, ja eräänlaista pop-ambienttia. Jossa jokainen esiintyjä teki kaikkea; tanssi, lauloi, soitti, näytteli, lausui runoja, käsikirjoitti ja ohjasi. Esityksellä ei ollut varsinaista ohjaajaa, vaan työryhmä luotti tekijä X:ään. Tästä aiheutui ’jonkin verran’ organisoitumisvaikeuksia, mutta myös ainutlaatuista vapautta ja virtaavuutta. Jonkinlainen mielenkiintoinen kudelma tästä kaikesta syntyi. Esitykset ainakin olivat loppuunmyytyjä.

8. Lähteet Finley, Karen: We are the Owen ja muita hänen tekstejään (kokoelma) Furlong, Monica: Flight of the Kingfish Heidegger, Martin: Silleen jättäminen Heidegger, Martin: Taideteoksen alkuperä Herrigel, Eugen: Zen ja jousella ampumisen taito Kupiainen, Reijo: Nietzschen ja Heideggerin taidekäsitysten jäljillä Levi, Primo: Tällainenko on ihminen Mudrooroo: Aboriginal Mythology Steiner, George: Martin Heidegger Stockton, Eugene: The Aboriginal Gift – Spirituality for A Nation Varto, Juha: Tästä johonkin muualle Niin&Näin-lhden artikkelit ’Paluu’ ja ’Tekniikan kysyminen’, sekä ’Martin Heideggerin haastattelu’.

Tutkimustulokset Kevään tutkimusjakson tulokset tulivat monella tavalla esille loppukevään Kivi ja kilpikonna –esityksessä. Ne tulevat varmasti myös näkyviin ensi syksyn työpajatyöskentelyssä, sekä ensi vuonna toteutettavissa muissa produktioissa. Mutta eniten ne kuitenkin näkyvät meidän kaikkien omassa taiteellisessa työssä. Jokainen kantaa muistoa ja ihmettä mukanaan, hedelmää korjataan koko ajan. Suurelle yleisölle pystymme valottamaan ainakin osittain löytyjämme ensin vuonna julkaistavassa kirjassa - Ei-ymmärryksen eteinen. Siinä käsittelemme tarkemmin koko vuoden 2004 tutkimusjakson tuloksia; henkisiä ja esityksellisiä.

* * *

UNI JA AIKA: Syystyöpaja 2004

image001
image001

Aika: 30.8. – 17.12.2004 Työaika: ma-pe klo 10 –16 Paikka: Aleksanterin teatteri, Helsinki ja Lofoottien saari Pohjois-Norjassa 22.9. – 1.10.

Osallistujat: Julius Elo, Titta Halinen, Niina Hosiasluoma, Ville Härkönen, Kolina Seppälä ja Eero-Tapio Vuori

Pääaihe: Muuttuvat tajunnan tilat

Tutkimuskohteet: Hypnoosi vetäjänä suggestoterapeutti Risto Santavuori Kaupunki näyttämönä vetäjänä Julius Elo Transsinaamiot vetäjinä Titta Halinen ja Kolina Seppälä Zen-teatteri vetäjänä Eero-Tapio Vuori Virtaavuus/kivettyminen vetäjänä Jani Manninen Deborah Hey vetäjänä Pia Karaspuro

Vierailijat: Hypnoosi – Risto Santavuori Virtaavuus/kivettyminen – Jani Manninen Deborah Hey – Pia Karaspuro

Demonstraatio: Teidän täytyy kuvitella ne meduusat tähän 13. - 17.12.2004 Helsingin Punavuoressa.

* * *

”KULTTUURI ON SUGGESTIO!”

Janne Saarakkala haastattelee Niina Hosiasluomaa ja Kolina Seppälää, jotka osallistuivat syksyn työpajaan.

Hypnoosi.

Syysryhmä syventyi kerran viikossa Risto Santavuoren opastuksella hypnoosiin kahdesta kulmasta: ensin tulemaan hypnotisoiduksi ja sitten johdattelemaan toisia hypnoosiin. Päämääränä oli tutkia sitä miten katsojan tajunnan tilaa voi muuttaa. Hypnoosi-sessiot tuntuivat olleen työryhmälle syksyn parasta antia. Arvokasta se on ollut myös siksi, että pitkä haaveemme toteuttaa yhteistyötä taiteen ulkopuolisten todellisuuden tutkijoiden kanssa on vihdoinkin alkanut toteutua käytännössä.

KOLINA: Hypnoosi – tai suggestio – ei ole ollenkaan niin kummallista kuin luullaan vaan ihan arkea. Huomasi, että osa välineistä oli jo ollut entuudestaan käytössä näyttelijäntyössä; itsesuggestio, se miten hakee tilan näyttelemistä varten, jossa tunteet saa tulla pintaan.

HOSSU: Siinä purki mielen sotkua ja tutki avaavia reittejä.

JANNE: Miten se tapahtui?

K: Ensin valitaan kiintopiste, jota katsotaan. Kiintopiste voi olla muutakin, esim. ääni mutta olennaista on se, että kiintopiste asettaa tiukat rajat huomiolle. Se vapauttaa kaikesta muusta.

H: Sitten ohjaajan (hypnotisoijan) täytyy vain seurata hypnotisoitua tarkasti ja etsiä merkitysfunktioita. Ohjaaja ei manipuloi vaan auttaa menemään sinne mihin toinen on menossa.

J: Mikä on merkitysfunktio?

H: Esimerkiksi esitys on merkitysfunktio. Se on puite, johon osaa asettua, jota esim. katsoja/kokija osaa lukea.

K: Se jota hypnotisoidaan on aina oikeassa. Hypnoosiin ei joudu vahingossa vaan siihen suostutaan. Ilman vuorovaikutusta ei synny mitään.

H: Keho meni ohjaajana samaan rytmiin hypnotisoitavan kanssa, alkoi ottamaan samanlaisia asentoja. Siinä pitää olla tosi herkkänä. Luottamus on tärkeää. Yksi väärä sanajärjestys tai väärä sana voi katkaista hypnoosin. Kun mä ohjaajana esimerkiksi sanoin Juliukselle, että ”merkitykselliset säteet parantavat sinut” niin Julius sanoi, että ”älä sä määrittele minkälaisia säteitä ne on.”

K: Hypnoosissa on tietoinen myös siitä mitä ympärillä tapahtuu vaikka samalla on voimakas mielikuva jostain toisesta paikasta. Se on omanlaisensa tila, johon ei voi pakottaa.

H: Mua puhutteli se miten hypnoosista löytää samankaltaisuuksia sille vuorovaikutukselle mikä tapahtuu näyttelijän, ohjaajan ja yleisön välillä teatterissa.

K: Jos ei suostu esimerkiksi esitykselle, ei saa katsojana mitään. Sama näyttelijäntyössä. Suggestio muistuttaa tilanteena improvisaatiota. Kun suostuu, niissä molemmissa saavuttaa parhaimmillaan sellaisen hyvän flow-tilan.

H: Hypnoosissa huomaa miten itse koko ajan luo maailmaansa. Mä huomaisin miten suggestioaltis ihminen on. Se on yksi ihmisen perusominaisuus. Mun mielestä kulttuuri on suggestiota.

J: Miten sovelsitte hypnoosia työpajan muussa työskentelyssä?

K: Esimerkiksi kaupunki näyttämönä – jaksoilla saatettiin derive-kävelylle antaa tällainen orientaatio: ”Sä näet lohdullisia asioita.” Niitä ei siinä kävellessä tarvinnut ollenkaan etsiä, ne lohdulliset asiat alkoivat ilmiintyä itsestään. Myös esityksessä käytettiin hypnoosin rakennetta: 1.) Ensin viedään (katsoja/kokija) jonnekin toiseen tilaan (tässä yksityisasunto Helsingin Punavuoressa). 2.) Annetaan oma tila ja rauha, jossa voi luoda oman esityksensä. 3.) Johdatellaan ulos hitaasti. On tärkeää, että hypnoosi ei lopu yhtäkkiä vaan että se puretaan hitaasti. Esitys poikkesi hypnoosista siinä, että me annoimme valmiina ne materiaalit (kuunneltavat nauhat), joista esityksen sai rakentaa – mutta järjestys oli vapaa. Ja se, ettei esityksessä ollut muita ihmisiä kuin katsoja/kokija. Se ei siis ollut täysin oma alitajuntainen matka.

H: Siihen tarvitaan aina toinen ihminen avuksi. Yksin on aika hankalaa mennä hypnoosiin. Se on vuorovaikutusta.

merihaka
merihaka

Kaupunki näyttämönä

K: Etsimme paikkoja, joissa oli tapahtunut jotain.

H: Ensin me tehtiin portitonta porttia. Istuttiin telttatuoleilla eri porttikongeissa. Se on jännittävää miten ryhmässä istuminen ikään kuin suojelee sitä paikallaan istumista.

K: Sitten kävimme mm. Kapteeninkadulla sillä paikalla missä Sten Christensen murhasi ne poliisit pari vuotta sitten.

H: Tuli ajatus, että pitäiskö tehdä ympäristötaideteos, jossa eri murhapaikoilla Helsingissä olisi kyltti, jossa lukisi murhan ajankohta ja se oliko murhaaja saatu kiinni ja minkälaisen tuomion se oli saanut. Ehkä kyltin vieressä voisi joku esiintyjäkin.

K: Tai esitys samalla idealla, jossa kyltit asetettaisiin sinne missä naisia on raiskattu. Sitähän tapahtuu paljon ja tuomiot on hirveän pienet verrattuna muihin väkivallantekoihin. Teimme myös demoja, joissa joku meistä kertoi nauhalle oman muistonsa. Muut kävivät sitten kuuntelemassa sen nauhan muiston tapahtumapaikalla. Tekijä oli saattanut tuoda sinne jonkun esineen, joka liittyi tarinaan. Se oli kiehtovaa miten ajan kerrokset limittyivät siinä. Teimme myös yksin kävelymatkoja, joiden aikana samalla puhuttiin nauhalle niitä ajatuksia mitä siinä kävellessä tuli pintaan.

H: Ja kulkuohjeita, että ”käänny tässä vasemmalle”.

K: Sitten toiset käveli sen saman matkan ja kuunteli sitä nauhaa.

H: Siinä meni sen toisen päähän samalla kun teki omaa matkaansa.

K: Hossu teki esimerkiksi sellaisen missä sanottiin, että ”nyt kun astut tuolle nurmikolle, joka on edessäsi, sä menet sisään mun uneen.” Se oli tosi jännittävää!

image002
image002

Luonto näyttämönä

Tämä lähtökohta syntyi Lofooteilla luonnollisena jatkumona kaupungilla tehdyille esityskokeiluille. Ryhmä vietti reilun viikon pienessä kalastajakylässä ja asui lomamökissä meren rannalla.

H: Luonto ja kaupunki luo niin erilaisen tajunnantilan. Aikaa on paljon, rutiineja vähän. Maisema muuttaa tajunnantilaa. Me tehtiin portitonta porttia siellä ja vertailtiin kokemuksia kaupungissa tehtyihin. Luonnossa näki paljon enemmän yksityiskohtia ja ajantaju katosi helpommin. Syntyi hyvin erilaisia tarinoita.

K: Lofootit tuli mukaan esitykseen virtaamiseen ja kivettymiseen liittyvien ajatusten, muistojen ja kuvatun maiseman kautta. Me kuvattiin paljon materiaalia.

H: Me luotiin transsinaamiohahmoja, jotka oli kotoisin Lofooteilta. Ajateltiin, että ne tuotaisiin sitten kotiin mutta ne ei päätyneet esitykseen.

K: Eikä kirjoitukset. Me haluttiin kokeilla (työpajassa) uutta ilmaisumuotoa. Kirjoitettiin havaintoja ja tuntemuksia luonnossa tajunnanvirtana.

H: Me patikoitiin paljon, harrastettiin unipiiriä. Tärkeää oli tärkeä myös ryhmän yhteenhioutuminen matkan aikana.

Transsinaamiot

Puolinaamio-tekniikka, jota Titta ja Kolina ovat opetelleet Max Bremerin opastuksella ja käyttäneet eräässä Teak:n Täydennyskoulutuskeskuksen produktiossa joitakin vuosia sitten.

K: Vedettiin Titan kanssa peruskurssi. Se on eräänlaista näyttämöhypnoosia, jossa antaudutaan naamion vietäväksi.

J: Miten se tapahtuu?

K: Laitetaan naamio päähän, katsotaan peiliin. Sitä sanotaan sytyttämiseksi. Sitten aletaan heti tehdä, ollaan se tyyppi eikä analysoida. Ajatusta ei saa päästää väliin. Tyypin annetaan syntyä vahingossa.

H: Itsekin hämmästyi sitä tyyppiä siellä peilissä, uskoi siihen illuusioon. Se on voimakkaan suggestiivista. Sitten hahmot alkaa opetella asioita ohjaajan avustamana. Ne ei osaa ensin puhua eikä käyttäytyä.

K: Ne on ihan maailmaan pöllähtäneitä, kaikki on uutta ja ihmeellistä. Ne on sivupersoonan kaltaisia. Hahmot usein kuvaa niitä puolia, jotka on jotenkin prosessissa. Halu olla vihainen tuli voimakkaasti esiin mun hahmoissa.

J: Mähän kävin katsomassa teidän hahmoja alkusyksystä. Ne on kiehtovia siksi, että ne on niin arvaamattomia. Se on pelottavaakin, koska naamio muuttaa tekijän välittömästi toiseksi – se ei ole enää esimerkiksi Hossu tai Kolina. Siihen uskoo väistämättä. Se on suggestiota!

K: Ja vähän niin kuin hypnoosissakin, hahmot ei ole koskaan väärässä. Ohjaaja ei voi keksiä niitä, vain kysellä, ehdottaa ja auttaa. Tärkein homma on ylläpitää hahmoa, sillä se saattaa välillä kadota. Tekijälle on tärkeää löytää tila, jossa ei ole pakko olla kiinnostava eikä keksiä välttämättä mitään.

J: Vapauden tila. Ohjaajan ja johdattelijan merkitys vaikuttaa aika olennaiselta. Se on kuin isän tai äidin rooli.

K: Joo. Synnyttäjä on tärkeä. Aluksi johdattelija on välttämätön mutta myöhemmin kun hahmot oppii itsenäisemmiksi, johdattelijan tarve vähenee.

H: Jotkut hahmoista jää elämään. Niitä voi sitten tehdä yksinkin.

K: Mutta katsojan ne tarvitsee aina.

Deborah Hay

Pia osallistui syksyllä koreografi Deborah Hayn työpajaan Skotlannissa ja kotiintuomisina järjesti viikonlopun mittaisen työpajan, jossa tanssi määriteltiin kysyväksi ruumiiksi.

K: Se oli sellaista, että mentiin lavalle ja alettiin kysyä ruumiilla mahdotonta. Yksi orientaatio oli tämä: ”Entä jos kaikki minun ruumiini 73 triljoonaa solua olisivat yhtä aikaa vuorovaikutuksessa kaiken sen kanssa mitä havaitsen.” Vastausta ei ollut tarkoitus löytää, vain kysyä.

H: Se oli uusi näkökulma liikkumiseen.

J: Vaikuttaa siltä, että tässäkään esiintyjä ei ole koskaan väärässä?

K: Aivan. Sehän meillä on ollut jonkinlaisena alitajuisena teemana koko työpajassa! Uuden luominen ei ole mahdollista ennen kuin kaikki on uutta.

sunchield
sunchield

Virtaaminen ja kivettyminen

Janin pitämää viikon mittaista työpajaa varten pidimme noin kuukauden virtaavuus/kivettymis –päiväkirjaa, jossa pyrittiin joka päivä vastaamaan seuraavanlaisiin kysymyksiin:

Miltä tänään tuntuu?Missä kohtaa ruumiissa virtaa?/Mikä ajatuksissa virtaa? Mikä kohta ruumiissa tuntuu kivettyneeltä, kipeältä, kolottavalta? Miten virtaaminen/kivettyminen liittyvät ympäristöön tai muihin ihmisiin?

Aloitimme työpajan purkamalla päiväkirjamerkintöjämme. Purku ei tiivistynyt miksikään kiteytetyksi analyysiksi. Kyseenalaistimme ajatuksen siitä, että kivettyminen tai pysähtyneisyys olisi välttämättä negatiivinen asia (kivikin voi virrata). Panimme myös merkille, että Lofooteilla työryhmä oli kokenut virtaavansa voimakkaammin kuin kotona. Janin näkökulma aiheeseen oli se, että pelot ovat kuonaa, joka kertyy ruumiiseen erilaisina kivettyminä, jäykistyminä ja että tätä kuonaa on mahdollista poistaa fyysisesti ja avautua sitä kautta myös henkisesti, saada enemmän tilaa. Siksi teimme joogaa ja chi gunia (tai ji:n sukulainen mutta liikeradoiltaan yksinkertaisempi liikuntamuoto) joka päivä. Sen lisäksi teimme demoja aiheesta. Ensin ulkona luonnossa, sitten sisällä luonnosta tuotujen materiaalien (kivi ja puusta pudonneet lehdet) kanssa. Vietimme myös yhden päivän derivoiden Merihaassa.

Tämä viikko toimi työpaja-prosessin vedenjakajana. Sen jälkeen työtä päätettiin keskittää suggestion käyttöön ja kaupunkiin näyttämönä. Vaikka kevään työpajasta oli otettu sillä tavalla opiksi, että tutkimuskohteita oli syksyllä valittu huomattavasti vähemmän ja kullakin oli oma vetäjänsä, joutui syystyöryhmäkin runsaudenpulaan. Rajaus silti löytyi ja se näkyi siinä, että työpaja päättyi – ei demoon – vaan kokonaiseen esitykseen.

Yhteenvetoa

”Heijastukseni” Janin vetämästä viikosta oli se että ristiriidoista huolimatta työpaja tuntuu virtaavan. Minusta se etsi toiseuden mahdollisuutta (kevään teema siis jatkui) ja tuntui pyrkivän kohti uudenlaista tai vaihtoehtoista elämäntapaa tai –katsomusta, ja että sitä olisi mahdollista vahvistaa esitystaiteen kautta. Tämä on tärkeä havainto TTK:n päämäärien kannalta yleisemmälläkin tasolla. Tässä ei vain käsitellä esitystaidetta sen itsensä vuoksi vaan elämän takia, että emme kivettyisi tai näivettyisi ihmisinä. Hossua lainatakseni, ”kulttuuri on suggestio.” Elämään voi ottaa toisenkinlaisen orientaation kuin sen mikä vallitsee. Esitys, Teidän täytyy kuvitella ne meduusat tähän, oli minulle liikuttava kokemus juuri sen tilan takia, jonka se tarjosi. Kutsuin sitä ”maailmaan tulemisen (tai palaamisen) taiteeksi.” Käsiohjelmaan ajatus muotoiltiin näin: ”Haluamme antaa katsojalle hänen ’oman aikansa takaisin’, auttaa häntä maailmaan tulemisessa.”

K: Yhteistyö on tapahtunut. Päädyttiin lopulta sellaiseen tilaan, jossa kukaan ei johtanut vaan kaikki kantoivat vastuuta.

H: Työpaja on tietenkin eri asia kuin esityksen tekeminen. Jälkimmäinen on dynaamisempaa kun tiedetään konkreettisemmin mihin ollaan menossa.

K: Malttaminen oli tärkeä oppi. Päkistäminen ei auta yhtään jos lopputulos on jotain mitä ei voi etukäteen määritellä. Siinä ei voi käyttää vanhoja strategioita, eikä yrittää olla yhtään valmiimpi kuin on. Työnjakoa täytyy päivittää koko ajan. Se etu ryhmätekemisessä on, että se mahdollistaa toisenlaisen jäljen ja näkee omat itsestäänselvyydet.

H: Ryhmätekeminen on vaikeaa, hidasta ja arvaamatonta. Mulle se oli oivallus, että se on ylipäänsä mahdollista. Löytää ja aistia tekemisen ja kuuntelemisen paikat, milloin lähtee mukaan, milloin ottaa päätöksen teon omiin käsiinsä. Ei se mitään auvoista ollut. Kaikki on aika kriittisiä, spesialisteja omilla alueillaan. Tosi paljon erilaisia työtapoja, joista oli myös hyötyä. Oli pakko oppia uutta, sietää epävarmuutta ja huomata omia esteitä. Oma itse on eniten ärsyttävä.

guru
guru

[Category number='-1' method='excerpt' order='desc' id='33' orderby='date']