Uni ja Aika -projekti jatkui edellisen vuoden työpajojen pohjalta rakennettujen esitysten muodossa. Esitykset voi nähdä vuoden 2004 työpajojen taiteellisina tuloksina. Myös Suomi-projekti sai vielä yhden lisäosan. Lisäksi toteutettiin myös muita esityksiä, joista osa ulkomailla. 2005 alkoi myös monivuotinen kansainvälinen yhteistyöhanke @work, jossa Todellisuuden tutkimuskeskus on mukana yhtenä osallistujana.

Dreaming 012
Dreaming 012

KESKUSTELU KAHVILASSA

Ruotsalaisen teatterin Cafe Kafka harmaana Lucian päivänä joulukuussa 2005. Todellisuuden tutkijat Ville Härkönen ja Janne Saarakkala istuvat pienen pöydän ääressä ja juovat kahvia.

JANNE: Terveisiä Pasilta [Mäkelä]. Sain siltä sähköpostia Venezuelasta. Siellä on kuulemma kivaa. Dreamingin vierailu Turun TEHDAS-teatterissa huhtikuussa käy sille ja myös Hossulle [Niina Hosiasluoma]. Nyt meidän täytyy ottaa selvää onnistuuko se meille.

VILLE: (plaraa kalenteria) Mehän ollaan 7. – 8.4. Helsinki by Nightin harjoituksissa.

J: Katotaan voidaanko sovitella. Väsyttääkö?

V: Ei elämä, eikä työ. Vain unettomuus.

J: Kuin myös… Sä olet syksyn mittaan esiintynyt peräjälkeen kahdessa TTK:n esityksessä. Minkälainen jälkivaikutelma työrupeamasta jäi?

V: Olisin toivonut että proggikset eivät olisi menneet lomittain, aloitin nimittäin Zeckettin harjoitukset heti Dreamingin ekan esityksen jälkeen. Mutta oli nautinto päästä esittämään. Parasta olisi että sinä päivänä kun on esitys, ei tarvitsisi tehdä mitään muuta eikä ryntäillä. Silloin kaikki saa eniten irti esityksestä, katsojat ja esiintyjät.

J: Miten ryntäily vaikuttaa näyttelemiseen?

V: Kyllä se vaikuttaa omaan rytmiin lavalla.

J: Tekeekö se hitaammaksi vai nopeammaksi?

V: Sitä on vaikea analysoida. Se on vähän sama kuin jos olisi just kuullu että mummo on kuollu ja joutuis heti lavalle. (nauravat) Esitys on kuitenkin pyhä.

J: Sanoit, että esittäminen oli nautinto.

V: Joo, se tuli siitä improvisaation määrästä ja samalla siitä luottamuksesta, että tietää missä menee ja että se kaikki mitä tehdään on hyvää. Kaikkea saattoi tapahtua.

J: Mulle se luottamuksen tunne Dreamingissä tuli vasta esitysten loppupuolella, kun esityksen oikea dramaturgia löytyi.

V: No en mäkään ollut alussa tyytyväinen dramaturgiaan mutta ei se haitannut fiilistä esittäessä.

J: Koitko, että Dreamingissä ja Zeckettissä oli jotain yhtäläisyyttä?

V: Niissä oli sama pohja, sellainen oleminen. Ei varsinaisia rooleja. Kun Dreamingin alussa soitettiin, me oltiin vaan omat itsemme. Se oli meidän rooli ja sitten myöhemmin hypättiin johonkin siinä annettuun rooliin vähäksi aikaa. Siinä käytettiin paljon, todella paljon mielikuvitusta. Mutta Zeckettissä pyrittiin aivan roolittomaan olemiseen, vain-olemiseen. Oleminen oli siinä hienovaraisempaa. Saatoin esimerkiksi jossain kohdassa kuvitella olevani lapsi mutta näyttelijänä jätin sen aistimisen tasolle, en ilmaissut sitä. Dreamingissä ilmaistiin kaikki.

J: En usko, että täysin roolitonta olemista onkaan.

V: Esitystilanne sinänsä luo jo roolit. Kun katsoja tulee sisään ja näkee, se antaa esiintyjille roolit.

J: Mehän pyrittiin Dreamingissä siihen, että esitykset olisi yleisön edessä toteutettu harjoitus – ja toisaalta, että jokainen harjoitus oli myös esitys.

V: Impro oli jymyjuttu sinänsä ja Dreaming tuli tosi lähelle harjoitusta mutta ei siinä kovin pitkälle päästy. Esitys on aina esitys – ja miksei se saisi olla sitä? Siitähän lopulta tuli sellainen työpajan, luennon ja illuusion ihmeellinen yhdistelmä!

J: Jo aistimus siitä, että joku katsoo, tekee esityksen.

V: Jos katsojat ei tuntuis missään niin mitä järkeä tässä olisi? En usko että esittämisestä tulee mitään ilman sitä jännitystä, (hymyilee) ilman kauhua.

J: Mitkä olivat mieleenpainuvimmat kokemukset esityksistä?

V: Dreamingissä kurkkulaulun löytäminen, kun sitä ääntä vain alkoi tulla kurkusta. Se oli uskomatonta. Zeckettissä se miten helppoa oli olla lavalla, verrattuna siihen mitä se oli kaksi vuotta sitten ensimmäisessä versiossa.

J: Mikä on muuttunut?

V: Itsevarmuus on väärä sana… (hakee oikeita sanoja) Itsensä hyväksyminen näyttelijänä ja oman epävarmuuden hyväksyminen.

J: Sanoisitko, että sulla on nyt voimakkaampi ammatti-identiteetti?

V: Joo. Epäonnistumisen pelko on pienentynyt. (miettii) Mikä ylipäänsä on epäonnistumista lavalla?

J: Mitä nyt tekemiäsi asioita haluaisit jatkossa kehittää lisää?

V: Tanssia ja laulua… ja yleisön edessä tapahtuvaa improvisoimista. Sitä voi harjoittaa lopun ikäänsä.

J: Esityksethän on molemmat vuoden 2004 työpajojen hedelmiä, joihin sä osallistuit molempiin. Mitkä asiat ovat sinusta jalostuneet työpajoista esityksiin?

V: Kehon kieli – meillä molemmilla. Ja kyllä työpajojen demoista on jäänyt jälki Dreamingin muotoon. Nehän oli sellaista kehystettyä improa.

J: Kun katselin Zeckettiä, ja ajattelin muita tämän syksyn esityksiä, huomasin ensimmäistä kertaa miten niistä näkyy taito, erityisosaaminen. Muistan kuinka Pasi puhui ensimmäisellä kesäleirillä [2003] siitä miten olisi hienoa kehittää taitoja, tulla tosi taitavaksi jossain. Ja nyt se alkaa näkyä. Meistä on tulossa määrittelemättömän lavalla olemisen spesialisteja. Se tuntuu hienolta.

V: Musta on jännittävää miten asiat kehittyvät sykleissä. Kevään [2004] työpajan aiheista jatkettiin ikään kuin nyt syksyllä ja Helsinki by Night on taas selvästi syksyn [2004] työpajan jatkokehitelmä, joka jatkuu ens keväänä.

J: Ja Juliuksen esitys [Olotila] tulee olemaan jatkoa syksyn [2004] työlle.

V: (vihjaillen) Ja ollaanhan me tavallaan jatkettu transsinaamioidenkin käyttämistä.

J: (juonessa mukana) Niin. Mämmin avulla. (muistelee innostuneena) Muistan yhä hetken Dreamingin viimeisestä esityksestä kun Hossu hieroo mämmiä naamaansa ja tisseihinsä ja huutaa aivan infernaalisella tavalla ja tulee yhtäkkiä suutelemaan mua. Kyllä siinä tuli soittoon ihan erilaista potkua!

V: Mä ajattelin että onko se nyt ihan oikeasti transsissa ja tuleeko se enää koskaan takaisin – eikä se itekään tienny.

(Myhäilevät yhdessä)

J: Mutta tulihan se sieltä.

V: Tavallaan! (palaa varsinaiseen aiheeseen) Hypnoosin käsittely on myös jatkunut eri muodoissa, Dreamingissä ja Helsinki by Nightissa.

J: Miltä tuntuu olla TTK:n hovinäyttelijä?

V: Olen köyhä mutta onnellinen. (tauko) Olis kyllä järkevää tehdä muidenkin kanssa töitä välillä. (tauko) Mun mielestä Helsingin ryhmät ei hengitä toistensa kanssa. (tauko) Ehkä mut on nyt leimattu ikuisesti Kiasman zombienäyttelijäksi! (nauraa, sitten vakavoituu) Nälkäteatterissa pääsen tekemään [Juha] Hurmeen kanssa toisenlaista teatteria, perinteisenpää ja tekstilähtöistä.

J: Mikä on olennainen ero?

V: Nälkäteatterin Kustavi-osasto; suomen kielen vaaliminen, puhetaide, miten voi peilata nykypäivään [Aleksis] Kiveä ja [Volter] Kilpeä ja pitää hengissä vanhaa suomalaista kirjallisuutta teatterin keinoin.

J: (vaihtaa äkkiä puheenaihetta) Dreamingillähän on tarkoitus lähteä ulkomaille jollain konstilla. Musta on vitsikästä ajatella, että se edustaisi siellä suomalaista kulttuuria – vaikka sehän on pelkkää kuvitelmaa.

V: Mun mielestä me voitais tehdä ulkomaan versioon kaksi puoliaikaa: Toisessa uneksittaisiin suomalaisesta ja toisessa esitysmaan uniajasta. Tai ehkä koko esityksen pitäisi luodata sen toisen maan, vaikka Puolan uniaikaa.

J: En mä osaa kertoa Puolan uniajasta. Mä olen suomalainen.

V: Okei, Suomi voi olla mukana mutta jotenkinhan se kuvitteluosasto pitää avata, se että me ollaan ihan hörhöjä eikä oikeasti tiedetä mitään.

J: Mutta mehän ollaan hörhöjä.

V: Mutta ei tosikkoja vaan humoristeja.

J: Ja osa siitä mitä me Dreamingissä kuvitellaan saattaa hyvinkin pitää paikkansa…

V: (Ei jaksa jatkaa aiheesta enempää) Joo joo.

J: Kuulin, että teillä oli Zeckettissä sellainen ohje kuin ”luovuta heti.”

V: Joo. Se on vastaveto sille kun yleensä näyttelijän pitää aina ottaa tila haltuun, jossa sitten vasta voi hengittää vapaasti. Zeckettissä ei ollut rooleja ja oltiin tosi lähellä katsojaa. Kun esitys alkoi, ei yritetty ottaa mitään haltuun vaan jättäydyttiin kokonaan katsojan armoille, hyväksyttiin hermoilu jos hermostutti eikä yritetty estää mitään tuntemuksia.

J: Musta te ette olleet katsojan armoilla.

V: Ei se katsojasta siltä näytäkään.

J: Esityksessähän oli kuitenkin rakenne ja dramaturgia. Kyllä te tiesitte mitä te olitte tekemässä ja siinä mielessä te tiesitte enemmän kuin katsoja.

V: Tarkoitan lähinnä olemisen tapaa; tuo katsoo minua ja minä katson sitä takaisin, ilman että yrittäisin sillä ilmaista mitään. Me oltiin siinä mielessä katsojien armoilla, että suhde oli tasaveroinen.

J: Te ette katseellanne tuoneet tai puskeneet mitään katsojalle.

V: Ei, vaan mekin oltiin vain katsojia.

J: Zeckettiä pidettiin hyvin poliittisesta esityksenä Kajaanin Teatteripäivillä [2. – 4.12.05, johon osallistuin yhdessä Tommi Silvennoisen kanssa]. Lähinnä muotonsa puolesta. Sisällöstä monet oli sitä mieltä että se on tyhjä taulu, joka kerää itseensä ne merkitykset, jotka katsoja haluaa siinä nähdä. Minä näin siinä poliittisia sisältöjä; länsimaisen kaikennielevän työsidonnaisuuden ja tehokkuuden kritiikkiä.

V: Se tuli sinne vahingossa. Meidän piti olla arkeologeja mutta se muuttui sitten työmaaksi. Me seurattiin vaan rekvisiitan antamia impulsseja. Näyttelijöinä me vain tehtiin… jotain. Jos joku siinä poliittisen viestin niin okei mutta siihen ei mitenkään pyritty.

J: Paitsi ehkä alitajuisesti. (tauko) Poliittisen teatterin kaipuu punkee nyt esille joka puolelta.

V: Voisko sen sanan muuttaa? Poliittinen johtaa aina käsitteelliseen väittelyyn ja jankutukseen. Voisko puhua vaikka yhteiskunnallisesta teatterista?

J: Ehdotin teatteripäivillä samaa mutta ymmärsin että se johtaa lopulta ojasta allikkoon; samalla tavalla kuin voi sanoa, että ”kaikki on poliittista” niin voi myös sanoa että ”kaikki on yhteiskunnallista.” No, kun tuloerot tästä vielä kasvaa niin teatterikin tulee politisoitumaan ihan omalla painollaan.

V: Koulusta on tulossa nyt ohjaajia, jotka ei halua tehdä niskavuorta. Ne haluaa jäädä vapaalle kentälle.

J: Haluaako? Musta tuntuu, että on pakko. Miten sä tulet toimeen?

V: Heikosti.

J: Teatteripäivillä monet oli sitä mieltä, että teatteri ei voi olla poliittista ellei se luo uutta muotoa.

V: Miksei? Silloinhan se jää pelkäksi teatteripolitiikaksi.

J: Kyse on ihmiskuvasta. Me ollaan ihmisinä jo jotain muuta kuin niskavuorta. Se ei tehoa meihin. Meitä haastaa, puhuttelee, koskettaa jokin muu. Mitä sä aiot tehdä seuraavaksi?

V: Mä olen mukana Helsinki by Nightin toisessa versiossa toukokuussa ja teen sitä ennen Pasi Mäkelän ja Tuomas Timosen kanssa Supersläpstikiä kaupungilla. Siinä yhdistetään performanssia, slapstickiä, näkymätöntä teatteria ja katuteatteria. Me halutaan järkyttää vallitsevaa todellisuutta.

J: Se jos joku vaatii vahvaa taiteilijaidentiteettiä. Tarkoitan, ilman vahvaa esityskontekstia on aika suojaton.

V: Joo. (pohtii) Olisi varmaan hyvä taltioida esitysiskut hyvin ja ehkä ilmoittaa niiden ajankohdat ja tapahtumapaikat etukäteen…

J: Myös Helsinki by Night tapahtuu kaupungilla ja @work-projektin puitteissa haaveillaan esityssarjasta, joka tapahtuisi julkisissa sisä- ja ulkotiloissa. Jalkautuminen tuntuu olevan meidän seuraava juttu.[Category number='-1' method='excerpt' order='desc' id='34' orderby='date']