Edellisen vuoden aikana Todellisuuden tutkimuskeskus siirtyi toimintamalliin, jossa jäsenet äänestävät vuosittain useammasta taiteellisesta tutkimussuunnitelma-ehdotuksesta ja tutkimusvastaavasta (tai vastaavista), joiden tehtävänä on johtaa ja organisoida tutkimussuunnitelman toteuttaminen ja raportoida tulokset. Vuoden 2007 tutkimusvastaaviksi valittiin Pilvi Porkola ja Janne Saarakkala. Syyskuussa ilmestyi ensimmäinen numero Todellisuuden tutkimuskeskuksen julkaisemasta Esitys-lehdestä, Pilvi Porkolan päätoimittamana.

Todellisuuden tutkimuskeskus muutti Katajanokalta tyhjillään olevaan toimistorakennukseen Nahkahousuntielle Lauttasaareen.

flyer-etu.gif

lähtö: Miten esittää yhteiskunnallista aihetta? keväällä: Miten tehdä poliittinen esitys? syksyllä: Onko politiikkaa ilman spektaakkelia?

Tutkimussuunnitelman esitykset:1. Lumo I - esitys uudesta työstä2. Lumo II - esitys uudesta työläisestä3. Niina@work4. Kuolema etsii työtä/Toter Sucht Arbeit 1 & 25. Hiljaisuuden politiikka 6. Pandan vaalikone, kts. kesäkuun väliraportti 7. Julkinen lukupiiri8. Kontallaan

Muut esitykset:OlotilaDancing the landscapeIhmisiä, eläimiä (lisäesitykset toukokuussa 2007)L'amour Prima

Keskustelu:1. Poliittinen päiväkahviseura2. Panda - tiedotuspäällikön blogi 3. Lehdistötilaisuus; Helsinki 28.9. 4. Time as a political tool

Festivaalit: @work Network: The Story of Work; Kööpenhamina 18. - 21.4. Todellisuuden tutkimuskeskus: Suuri Orkkufestivaali.

Työpajat: 1. Poliittisen osaston työpaja 23.1. - 3.2. 2. Hiljaisuuden politiikka retriitti + työpaja 2. - 6.9. 3. Uutiset-työpaja 1. - 5.10.

Sisäinen lukupiiri 27.1. Jukka Hankamäki: Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa - vähäkatekismus filosofiselle anarkistille. Like 2005 24.2. Kaarina Hazard: Kontallaan, muistiinpanoja mediasta. Teos 2006 31.3. Zygmunt Bauman: Postmodernin lumo. Vastapaino 1996 28.4. ja 31.8. Paolo Virno: Väen politiikka. Tutkijaliitto 2006 26.5. Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja. Otava 2006 16.10. Slavoj Žižek: Tervetuloa reaalisen autiomaahan! Apeiron 2004 23.11. Maria Silde: Kohti poliittista kehoa. Teatteri-lehti 6/2006; CIRCA - Clandestine Insurgent Rebel Clown Army ja Laboratory of Insurrectionary Imagination

tutksuun
tutksuun

TUTKIMUSSUUNNITELMA 2007

Tutkimuskysymys ja vuoden teema: MITEN ESITTÄÄ YHTEISKUNNALLISTA AIHETTA?

Taiteen ja politiikan katsotaan usein olevan ristiriidassa toisiinsa nähden. Ajatellaan, että ottaessaan tehtäväksi vaikuttamisen, taiteilija valitsee tehtäväkseen viestin välittämisen luovuuden ja taiteen vapauden kustannuksella, jolloin taide alistetaan välineeksi. Puhuttaessa taiteen ja politiikkaan yhteensovittamisesta todetaan usein heti, että taiteilija on vapaa ja taiteilija tulee olla vapaa, ja siten sivutetaan koko kysymys. Kuitenkin taiteilijana aika ajoin kysyy itseltään mikä oman taiteen tekemisen merkitys on? Riittääkö ajatus taiteesta taiteen vuoksi? Onko taide niin autonomista kuin ajatellaan että sen tulisi olla? Suhde yhteiskuntaan ja järjestelmään on viime kädessä suhde maailmaan ja toisiin ihmisiin, ihmisen suhde poliittisuuteen on eksistentiaalinen kysymys.

Emme halua väittää että taiteen tulisi olla poliittista. Meitä kalvaa riittämättömyyden tunne. Me olemme tyytymättömiä, emme vain taiteeseen – vaan maailmaan. Riittääkö se, että tekee vain taidetta? Pitäisikö sittenkin olla auttamassa Sudanin lapsia tai pelastaa sitä osaa luonnosta mitä ei vielä ole tuhottu? Mietimme, mitä elämässä pitäisi tehdä. Ovatko ostosvalinnat todella ainoa jäljellä oleva tapa vaikuttaa yhteisiin asioihin (vain sijoittajalla on oikeus vaatia tulosta, valintoja, toimintaa)? Mitä tulisi ajatella demokratiasta, jossa ei ole enää politiikkaa, toisin sanoen todellisia vaihtoehtoja? Voisiko taiteilija luoda sellaisia – tai jos ei varsinaisia aatteita niin sellaista sieluntilaa ja avaruutta, joka inspiroisi näkemään vaihtoehtoja ja yhteiskunnallisia visioita? Kysymys kuuluu enemminkin voisiko taide olla yhteiskunnallista, ja jos, niin miten .

Suunnitelma jatkaa Uni ja aika–hankkeessa (2004 – 2005) aloitettua mutta lyhyeksi jäänyttä jaksoa, jossa etsittiin uuden poliittisen teatterin keinoja. Samalla vastaamme Todellisuuden tutkimuskeskuksen tavoitteissa mainittuun haasteeseen luoda tilaa unelmille .

Laajasti ajateltuna voidaan sanoa että kaikki taide on poliittista tai että kaikkea taidetta voidaan lukea poliittisesta näkökulmasta. Elämme kuitenkin aikaa, joka hylkii poliittista lukutapaa. Mistä se johtuu? Onko taiteen vapauden puolustaminen yhteiskunnallisen vaikuttamisen sijaan vain tuon hylkimisreaktion ilmentymä vai onko kenties niin, että taide ei vain ole tarpeeksi vapaata – ”hullua” – noustakseen yhteiskunnalliseksi vaikuttimeksi? Taide on aina marginaaliin asettumista, ja valitsemalla taiteen ihminen valitsee marginaalisen paikan ja aseman yhteiskunnassa. Jos teemaa kuitenkin tiivistää, taiteen ja yhteiskunnallisuuden suhteesta voi erottaa kaksi eri tarkastelukulmaa:

• Sisällön poliittisuus.

Sisällön poliittisuudella tarkoitetaan kantaaottavaa aihetta, lähtökohtaa ja teemaa. Esim. "Punainen viiva" näyttämöllä.

• Muodon poliittisuus.

Tällä tarkoitetaan taidetta, joka muotonsa puolesta on kantaaottava. Esim. Fluxus-ryhmän performanssit.

Me haluamme luoda teoksia ja näkyjä siitä miten nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois. Pelkkä muodon tutkiminen ei riitä tutkimukseksi. Me haluamme keskittyä myös siihen mitä sanotaan. Haluamme tarjota sisältöjä ja näkemyksiä haastavassa muodossa. Mikäli näkemyksiä ei työryhmässä synny, niitä on etsittävä ja löydettävä niiltä, joilla niitä on.

Esimerkkiaihe: työ

Yhteiskunnalliseksi esimerkkiaiheeksi olemme valinneet työn. Ensinnäkin käytännöllisistä syistä: työ on jo käynnissä olevan @work -projektin (2005 – 2008) aihe. Haluamme käsitellä sitä nyt laajemmalla rintamalla. Työ on myös loistava esimerkki yhteiskunnallisesta aiheesta; se on jotain mihin käytämme (tuhlaamme?) suuren osan elämästämme, sillä politikoidaan ja sen avulla käytetään valtaa. Se on itsestäänselvyys, jonka tärkeys on niin syvälle meihin ohjelmoitu, että emme kyseenalaista sitä. Eikö taiteilijan – ja todellisuuden tutkijan – tulisi pureutua juuri tällaiseen, päältä päin tylsään ja näkymättömään aiheeseen? Meistä pitää. Vuoden tärkein päämäärä on opetella kyseenalaistamaan sitä mikä on meille itsestään selvää ja oppia tekemään näkyväksi se mitä koko yhteiskunnan on vaikea nähdä.

TEESIT

TEESI 1. Pysähtyminen, silleen jättäminen, purkaminen

Mitä elämässä pitäisi tehdä? Pysähtyä. Lopettaa ylimääräinen vouhottaminen. Elämme äärimmilleen ladattua aikaa. Jokainen sekunti on määritelty jotain hyödyllistä käyttöä varten – tai niin pitäisi olla, siltä tuntuu. Elämän tulisi olla täynnä – täynnä työtä. Samalla näyttää siltä, että suurin osa työstä on turhaa ja tarpeetonta. Pitää palata peruskysymysten äärelle, esimerkiksi: Miksi pitää tehdä työtä? Onko tämä kaikki välttämätöntä? Mitä ihminen tarvitsee?

Ladattu aika pitää purkaa.

Filosofiassa dekonstruktion ajatus perustuu (yksinkertaistettuna) sille, että koska ajattelutapamme ovat niin konventionaalisia, ne pitäisi purkaa, jotta olisi tilaa ajatella toisin. Muiden muassa Martin Heidegger yritti hahmottaa tätä toisinkatsomisen tilaa. Hänen mukaansa esimerkiksi taiteen katsomistavat ovat hierarkkisia ("taideteos on objekti, jota katsoo subjekti") ja tämän asetelman purkaminen on jo itsessään eettinen teko.

Emme ajattele, että purkamista tulisi tehdä purkamisen vuoksi vaan siksi, että saataisiin näkyväksi jotain muuta kuin ladattua aikaa.

TEESI 2. Tilan luominen

Tilan luominen jollekin ”muulle”. Unelmien tilassa pysyminen, muutoksen tilassa pysyminen – ei päätöksiä, latistavia yksiviivaisia johtopäätelmiä siitä kuinka energia tulisi purkaa, miten se tulisi kanavoida ja mitä päämäärää varten.

TEESI 3. Taide on hulluutta

Taide on pohjimmiltaan vapaata elinvoimaa, joka vapauttaa. Siinä on taiteen lähtökohtainen poliittisuus. Taide on vaarallista varsinkin hienoille, pitkälle kehittyneille järjestelmille, kuten esim. Suomen valtiolle tai EU:lle. Taide on pelottavaa, arvaamatonta. Siksi on olemassa taidelaitoksia, jotka sitovat taiteen osaksi rakenteita, siitä tulee hallittavaa (siksi vanha taide on aina järjestelmän silmissä parempaa). Se merkitsee hillintää, modifioimista, kanavointia, järjestäytymistä. Tiettyyn rajaan asti kutsuisimme tätä kehitykseksi, erikoistumiseksi, monipuolistumiseksi – mutta kun taidejärjestelmän ylläpito alkaa viedä enemmän energiaa kuin luominen itse – taide alkaa näivettyä, luutua ja lakastua. Tämä prosessi on käynnissä, eikä vain taiteessa.

Ehdotamme hullumpaa taidetta; hämmästyttäviä ja epäkorrekteja ilmaisuja väärässä paikassa.

TEESI 4. Esille tuleminen taidekontekstista

Miten hullua taidetta sitten syntyykin, sen ei tule jäädä vain omaan kontekstiinsa. Haluamme tunkeutua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja sitä varten meillä on myös ajateltava, nähtävä ja provosoiduttava.

TEESI 5. Provosoituminen

Monesti taiteilijat ja muutkin ihmiset sanovat haluavansa provosoida . Usein tällä tarkoitetaan sitä, että halutaan kyseenalaistaa muiden ihmisten maailmankuvaa, arvoja, elämäntapaa tai ajatuksia. Ajatellaan, että muiden ihmisten tulisi provosoitumisen ja ärsyyntymisen myötä kyseenalaistaa omia rajojaan tai tapojaan – ja muuttua. Monesti se kuulostaa ylimieliseltä, siinä on sävy, joka antaa olettaa, että provosoija on muita parempi, avarakatseisempi, enemmän oikeassa, jollain tapaa oikeutettu koettelemaan muiden rajoja.

Me haluamme provosoitua. Hakeutua sinne missä kiihtyy ja ärsyyntyy. Asettua alttiiksi erilaisille mielipiteille ja näkemyksille, olla valmiina muuttamaan ja kyseenalaistaa omia rajoja. Tämä merkitsee osallistumista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

KESÄKUUN VÄLIRAPORTTI

Tässä raportissa Janne Saarakkala käy läpi kevään toimintaa ja tutkimuksen edistymistä valittujen tutkimusteesien kautta.

Joutilaisuus on ehdottomasti kielletty, aivan niin kuin ajatteleminenkin. Vain televisiossa saa valaista ajatuksiaan, mikä tapahtuu puhumalla läpiä päähänsä” ~ Jukka Hankamäki

1. pysähtyminen: Ajattelu on poliittista toimintaa

En aluksi tunnistanut pysähtymistä, sillä se ei täyttänyt niitä odotuksia, joita minulle on pysähtymisestä; toiminnan vähenemistä ja zeniläistä rauhaa. Sen sijaan minä tulin pysähdyksestä pahoinvoivaksi. Se oli oire älyllisen haasteen vastaanottamista, yritys ymmärtää mitä ”työ”, ”politiikka” ja ”yhteiskunta” pitävät sisällään. Yhteiskunta on älyllinen järjestelmä ja politiikka toimintaa sen puitteissa. Mikä tahansa toiminta saa poliittisen merkityksen vasta kun tekijä tai katsoja/kokija antanut sille älyllisen kehyksen – mihin toiminnalla viitataan, mitä halutaan sanoa.

Me siis pysähdyimme ajattelemaan. Mielestäni se on tällä hetkellä erittäin poliittista toimintaa, jopa poliittisempaa kuin mielenilmaisu, ajattelua seuraava toimenpide. Ilmaisuja ei puutu – vaan mieltä. Omaa mieltä. Omaa ajattelua vaikkapa siitä jo olemassa olevasta ajatustulvasta, joka minulta jää huomaamatta tai jonka äärelle meillä ei ole halua tai aikaa pysähtyä.

2. Tilan luominen: Ajan ottaminen on poliittista toimintaa

Jos kaipaa sellaista ajattelutilaa, johon mahtuisi useita erilaisia, vastakkaisiakin näkökulmia on hylättävä ratkaisu-keskeisyys (minuun syvälle ohjelmoitu asenne). Se ei edesauta ajattelutilan syntymistä. Toinen mitä tarvitaan, on aika. Tilan luominen ajan ottamisena on kevään tutkimuksen keskeisiä toimintatapoja ja myös sen keskeisiä sisältöjä.

Jos meillä ei ole aikaa ajatella, meillä ei voi olla politiikkaakaan. Ajan ottaminen ratkaisuista vapaalle ajattelulle on poliittista toimintaa ja, lopulta, ajan ottaminen myös sen ilmaisemiseen.

Ehdotamme poliittiseksi esitystaiteeksi ajatusten ja näkemysten esittämistä.

P1020919
P1020919

Ajatusten esittämisestä on kyse tutkimussuunnitelman pääesityksessä Lure – Exhibition of Infinite Possibilities (syksyllä suomeksi Lumo – esitys uudesta työstä).

Luressa ajatukset onnistuttiin mielestäni ympäröimään sellaisella keveyden ilmapiirillä, että parhaassa tapauksessa katsoja/kokija huijattiin ajatusten äärelle: tällaista on työ. Kööpenhaminan The Story of Work – festivaalille huhtikuussa viety versio oli pidetty esitys; omalaatuinen, hauska, ironinen ja paikan päällä myös esteettisesti tyylikäs. Ehkä juuri tämä tyylikkyys ja esityksen ilmeinen taiteellisuus nostattivat myös närkästystä. Se ei ”puhutellut työväenluokkaa” – ja työväenluokkaa ei saa unohtaa kun puhutaan työstä.

Uudesta työstä ja uudesta luokkajaosta

Kuka kuuluu työväenluokkaan tänään? Monien mielestä työttömät ja pienituloiset – eli köyhät. Kenties työväenluokkaan voidaan liittää myös ne, jotka vielä tekevät vanhaa ”kunnon työtä” ja ne työttömät, jotka haluavat vain ”kunnon työtä” eivätkä suostu uuden työn tekijöiksi. Ihan kunniakas periaate, sillä uuden työn myötä harva työ on enää vakituista tai kunnollista siinä mielessä, että siitä olisi jotain konkreettista hyötyä tai edes järkeä. Uusi työ tuottaa elämyksiä, merkityksiä, informaatiota, tunteita, hölynpölyä ja suunnattoman määrän kontrollia ja seurantaa. Se tapahtuu enimmäkseen ennen varsinaista työtä (suunnittelu, työn hakeminen ja luominen) ja heti sen jälkeen (raportointi, arviointi ja jatkokehittely). Uusi työ on ”työn” kehystämisen akti, jossa työn sisällöllä, mitä todella tehdään, ei ole enää niin väliä (eikä sille ole aikaakaan). Tämän halusimme esityksessä tuoda esille, sen sietämättömän keveyden ja järjettömyyden.

Väitän, että työväenluokka on sellaisenaan reliikki ja väki on jakautunut kahteen uuteen luokkaan; ylä- ja alaluokkaan. Yläluokkaan pääsee vanhalla rahalla, kansalaisuudella, keinottelemalla tai tekemällä palkallista työtä. Työttömät, maanpakolaiset ja muut kyvyttömät tai kyvyttömiksi tehdyt ovat alaluokkaa.

Uusi luokkajako ja sen ilmeneminen uuden työn puitteissa on asia, johon haluaisin keskittyä syksyllä. Se on näkökulma, jonka haluaisin tuoda Lumoon. Mitä uusi työ tekee kansallisuudelle ja kodille? Mitä se tekee ihmiselle? Miltä se tuntuu? Minkälaista elitismiä edustaa suomalainen tai brasilialainen nälkätaiteilija, joka ei elä omalla työllään?

3. Ulos taidekontekstista

Työn muutosta käsittelevä Lumo/Lure on aiheeltaan yhteiskunnallinen esitys, joka tapahtuu taidekontekstissa. Kolmannen teesin toteuttaminen on tapahtunut ja tulee tapahtumaan tutkimuksen marginaalissa. Se sai alkunsa tammikuun Poliittisen osaston työpajassa ja on jatkunut sen jälkeen pistokokeina.

1. Poliittisen osaston työpaja 23.1. – 3.2.

Kadulla konttaaminen. Idea oli kehitelmä työpajassa esille tuodusta mielipiteestä, että kaupunkielämä tai elämä ylipäätään on liian nopeaa ja että sitä voisi kommentoida, hidastaa esitystaiteellisin keinoin, ihmis-hidastein. Päädyimme ajatukseen konttaamisesta. Se oli kaikista hyvä idea mutta kuka sen toteuttaisi? Ja miksi? Tästä käytiin mielenkiintoinen väittely ennen ensimmäistä konttaussessiota. Kaikki eivät halunneet kontata kadulla ylipäätään mutta monet kieltäytyivät myös siksi, ettei konttaamiselle ollut hyvää syytä. Se olisi vaatinut ajattelua. Pulma osoittautui myös hyvin henkilökohtaiseksi; ellei ollut omaa erityistä halua tai syytä, ei konttaaminen toisen puolivalmiin ajatuksen pohjalta riittänyt. Koko puoli tuntia kestäneen ensimmäisen konttauksen ajan taistelin mielessäni; mitä vastata niille, jotka kysyvät mitä te teette ja miksi te tätä teette. En ollut varma. Keksin erilaisia vastauksia, joista yksikään ei tyydyttänyt. Ilman hyvää selitystä konttaaminen jäi monelle ohikulkijalle ”käsittämättömäksi taiteeksi”, apurahaelitismiksi, eikä se puhutellut heitä poliittisesti.

Kiitos/anteeksi-kuoro. Esitysmuoto syntyi kommenttina yleiselle kiittämättömyydelle. Siinä kuoron jäsenet esittävät vuoronperään 20 kiitosta haluamilleen yleisille ja yksityisille asioille ja sen jälkeen 15 kappaletta anteeksi-pyyntöjä. Kokeilimme tätä Eduskuntatalon portailla, tunnelissa ja Kolmen sepän patsaalla. Kuoro tuli ulos taidekontekstista ja joutui nopeammin kuin uskoimmekaan uskonnolliseen kontekstiin (tästä voi lukea lisää blogista: Ei yhteiskuntaa ilman uskontoa…) Silti esitysmuoto ja ajatus sen sisällä toimivat; esitys vastasi mielestäni kysymykseen miksi tätä tehdään ja ihmiset todella jäivät kuuntelemaan ja kommentoimaan – ja eräs humalainen kävi päälle.

2. Panda-esitysiskut maaliskuussa

pandan
pandan

Panda on uuden työn henkilöitymä, maskotti ja poliittinen tutkimusväline, jonka kehittely alkoi @work Networkin Helsingin-työpajassa joulukuussa 2006.

Pandan vaalikone järjestettiin ennen eduskuntavaaleja kolme kertaa Postikudulla, Posti-talon kupeessa seisovilla vaalimainostelineillä. Teline oli tärkeä osa esitystä; se kehysti, kontekstualisoi pandat, jotka muuten vaikuttivat vaarallisilta. Yleisön oli helpompi lähestyä pandoja, jotka pysyivät sisällä ”kioskissa”. Kehys toimi myös älyllisenä viitteenä, joka paikansi esityksen vaaleihin. Merkittävän eron teki myös tapa lähestyä ihmisiä; kohtelias ja iloinen tervehtiminen keräsi enemmän yleisöä kuin kuvamainen seisoskelu.

Ideana oli tehdä vaalikoneen tekijälle 25 lähinnä työtä koskevaa monivalintakysymystä, jolla selvitettiin kannattiko henkilön äänestää vai ei (katso blogi). Mitä enemmän pisteitä, sitä lähempänä henkilö oli pandojen maailmannäkemystä, jonka mukaisesti kansallisvaltiot ovat haihtuneet jo aikapäiviä sitten ja äänestäminen turhaa. Mitä vähemmän pisteitä, sen tiiviimmin henkilö oli kiinni kansallisvaltio-kuvitelmassa ja hänen kannatti äänestää ihan ketä tahansa pitääkseen kiinni unelmastaan. Näiden kahden ääripään välillä oli kolmas, muutoksen tilassa oleva ryhmä, jota pandat kannustivat heräämään omaan näkemykseensä todellisuudesta. Panda-hahmo kehittyi esitysten myötä röyhkeämmäksi niin, että panda alkoi avoimesti manipuloida vaalikoneen tekijöitä omalle puolelleen.

IMGA0004
IMGA0004

Vaalikone oli yritys provosoida – ja useiden ihmisten kanssa syntyikin keskus-teluja työstä, demokratiasta ja isänmaan tilasta. Eräs nuori mies palasi takaisin kysymään tarkoitimmeko todella, ettei äänestäminen kannata. Siinä oli roolissa kiinni pitämistä. Toisen nuoren miehen kanssa kävin sähköpostikeskustelua, jossa hän usutti pandaa osallistumaan kampanjaan, jolla ehdotettiin uutta ja oikeudenmukaisempaa ääntenlasku-järjestelmää. Tässäkin kohtaa oli roolissa kiinni pitämistä, sillä pandalla ei ole aikaa eikä kiinnostusta moisiin kampanjoihin (ellei siitä makseta).

Pandalle perustettiin oma palveleva puhelin ja sähköpostiosoite, joita jaettiin vaalikoneen yhteydessä.

3. Julkinen lukupiiri 30.5. – 7.6.

Jussi Johnsson luki HKL:n metrossa matkustajille ääneen kiinnostavia yhteiskunnallisista ajatuksia Jakke Holvaksen ja Jussi Vähämäen kirjasta Odotustila – Pamfletti uudesta työstä ja Kaarina Hazardin kirjasta Kontallaan – Muistiinpanoja mediasta.

Esityksen vastaanotto oli kaiken kaikkiaan positiivinen vaikka aika kuunnella Jussin esittämiä ajatuksia oli metromatkalla tietenkin rajallinen. Joitakin matkustajia (erityisesti nuoria miehiä) esitys myös provosoi. Johtuiko se luetuista ajatuksista sinänsä, Jussin persoonasta vai siitä, että esitys tunkeutui heidän henkilökohtaiselle reviirilleen? Vaikea sanoa. Jälkimmäinen vaihtoehto avaa silti mahdollisuuden mielenkiintoiselle väitteelle; julkinen tila on muuttunut yksityiseksi – lavasteeksi yksityiselle.

4. Taide on hulluutta: Maailma on näännyttävä

Tämä teesi on vaikuttaa kuin antiteesiltä suhteessa kaikkeen siihen mitä olen edellä päätellyt politiikasta ja politiikan mahdollisuudesta esittävässä taiteessa. Älyllisen viitekehyksen hakeminen ikään kuin kesyttää ja jäsentää sen mikä sitä ennen on ollut ”hullua”. Tätä teesiä on tarkennettu seuraavasti: ”Taide on pohjimmiltaan vapaata elinvoimaa, joka vapauttaa. Siinä on taiteen lähtökohtainen poliittisuus.” Minusta yksikään ehdotuksistamme poliittiseksi esitykseksi ei ole sisältänyt sellaista elinvoimaa, energiaa, jonka näkisin hulluna. Ne ovat paikoin olleet ”hämmästyttäviä ja epäkorrekteja ilmaisuja väärässä paikassa” mutta enemmän kuin vapaata elinvoimaa me olemme ilmentäneet elinvoiman ehtymistä ja nääntymistä.

5. Provosoituminen: Teatteri ampuu aina ohi?

Emme kevään aikana ehtineet provosoitua mitenkään ohjelmallisesti. Kaikki provosoituminen tuli vastaan kysymättä ja tässä toinen: Poliittisen osaston työpajan loppudemon loppukeskustelu muuttui kuumottavaksi kahden aktivistinaisen toimesta. Heidän näkemyksensä oli, että poliittisessa katsannossa erityisesti esittävä taide ”ampuu aina ohi”. Aktivistit olivat sitä mieltä, että heillä olisi paljon aiheita ja tärkeää informaatiota, josta me taiteilijat voisimme ammentaa. Tämä oli hyvin provosoivaa. Onko taiteilija poliittisten näkökantojen äänitorvi tai kuvittaja? Ei kiitos. Tilaisuuden jälkeen päätin tavata toisen suunsa avanneen aktivistin uudelleen ja kysellä hänen näkemyksiään tarkemmin. Minua kiinnosti se kuuma informaatio, jota taiteessa pitäisi käsitellä ja jota sen pitäisi levittää. Tapasin Anni Mikkelssonin, Helsingin Nuorten Vihreiden puheenjohtajan. Hänen mielestään taiteen pitäisi tarjota vaihtoehtoja, visiota. Päivänpolttavina poliittisina aiheina hän piti perustuloa, työtä (erityisesti prekariaatin asemaa), siirtolaisuutta, ympäristöpakolaisuutta, energiaturvallisuutta ja ilmastonmuutosta. Tulevaisuudessa hän näki siintävän energiasotia. Minustakin nämä aiheet ovat tärkeitä mutta niiden luettelointi ei tuonut itse aiheisiin mitään sellaista mitä en olisi jo ajatellut; keskustelu ei tarjonnut minulle sitä innoittavaa visiota, jota Anni puolestaan odottaa minulta. Eli, kuten sanottua, jonkun pitäisi ajatella, pohtia, uneksia ja nähdä. Kutsuin Annin siltä istumalta @work heijastusryhmän jäseneksi.

Yhteiskunnallinen aihe ei vielä luo poliittista tilannetta tai poliittista keskustelua. Teatermaskinen- ryhmän Vastarinta-festivaalin (Motstånd Festivalen) päämääränä on tuoda samaan tilaan, samaan keskusteluun täysin epäsopivia ihmisiä. Ajattelun generoimiseksi, meidän pitäisi keskustella laajemmin, ennen kaikkea kuunnella toisiamme yli ammatti-, mielipide-, ikä- ja sukupuolirajojen; kuunnella ärsyttäviä tyyppejä. Siitä vasta syntyy poliittinen keskustelu. Mutta onko sellaiseen aikaa? Tässäkin kohdassa ajan poliittisuus on ilmeistä.

Muut esitykset

Kuolema etsii työtä Niina@work Hiljaisuuden politiikka 28. – 31.5.

hiljaisuusrap_clip_image002
hiljaisuusrap_clip_image002

Kannatan hiljaisuuden vallankumousta” espanjalainen hiljaisuus-aktivisti ja taiteilija Tres sanoo. ”Se on akustinen vallankumous, joka juontaa juurensa Rimbaudin ja surrealistien esittämiin ajatuksiin maailman ja elämän muuttamisesta. Hiljaisuus olisi minusta siihen hyvä päämäärä ja voimakas käsite. Kuvitelkaa maailma, jossa koneet ovat äänettömiä ja elämä täynnä äänetöntä liikettä. Se herättää vaikuttavia kuvia: New York täynnä liikettä mutta ilman liikenteen melua. Tämä on minulle selkeä tulevaisuuden ideaali, koska melu on haitallista ja hiljaisuus, sen sijaan, hyödyllistä kaikille. Nykyinen kulttuuri perustuu röyhkeälle kapitalismille ja itsekkyydelle ja siksi me tarvitsemme vallankumouksen. Hiljaisuus voisi tarjota siihen näkökulman. Tulevaisuus kuuluu hiljaisuuden tekijöille ja teknologiaa on muokattava siihen suuntaan.”

Tämän jälkeen hiljaisuuden poliittisuus ei ollut minulle enää lainkaan kyseenalaista – päinvastoin. Kävin katsomassa Hiljaisuuden politiikka työryhmän harjoituksia ja osallistuin heidän esityksiinsä Kampin keskuksen viidennessä kerroksessa. Se on kehollinen installaatio, jota voi katsoa perinteiseen tapaan kuin elävää patsasta tai laittaa kuulosuojat päähän ja astua mukaan. Tässä kohdassa katsojasta tulee sekä esiintyjä että kokija, sillä korokkeella on erilaisia varsinaisten esiintyjien muodostamia pisteitä, joiden vierellä on kosketukseen liittyvä käyttöohje. Esimerkiksi: ”Sulje silmäsi ja astu esiintyjän eteen. Hän halaa sinua. Kun haluat loputtaa, astu taaksepäin.” Kosketus ei sisältynyt kaikkiin pisteisiin mutta jonkinasteinen kontakti kyllä.

Miten esitys olisi voinut olla poliittisempi? Kenties valittu esityspaikka, hiljaisempi viides kerros, pienensi esityksen poliittisuutta. Kenties se olisi tehnyt suuremman vaikutuksen esimerkiksi Kampin ensimmäisessä kerroksessa, joka on huomattavasti kiireisempi ja meluisampi. Näin kontrasti esiintyjien ja ohikulkijoiden välillä olisi ollut suurempi. Toiseksi pohdin, tekisikö näkyvämpi tiedotus paikan päällä esityksestä poliittisemman; ettei kiireisinkään ohikulkija ohittaisi teosta ”vain taiteena” – vaan ymmärtäisi sen älyllisen ja yhteiskunnallisen kehyksen, tarkoituksen, väitteen. Ja senkin voisi tehdä jotenkin ovelasti, niin ettei itse esitys latistuisi.

Se onkin helpommin sanottu kuin tehty, sitä pitäisi pysähtyä ajattelemaan ja kokeilla.

Lopuksi

Asetimme tammikuussa tutkimukselle hypoteesin, jonka mukaan yhteiskunta on haihtunut ja esitimme jatkokysymyksen: Mitä tehdä?

Yhteiskunta ei ole kadonnut minnekään mutta kansallisvaltio Suomi on. Se on kuin talo, josta on enää rangat jäljellä, sisältö liukenee kansainvälistyvän kulttuurin valtamereen. Ainoa vahva pilari, joka luultavasti kaatuu viimeisenä, on valtava usko työn autuaaksi tekevään voimaan ja siihen, että työ kiittää tekijäänsä. Saattaa kiittääkin mutta kuinka konkreettisesti? Uuden työn maailmassa tehty työ tuo vain lisää työtä, ei rahallista korvausta, vapaa-aikaa tai muuta konkreettista etua; ahkeruutta ja vaivannäköä tärkeämpää on luoda vaikutelma ahkeruudesta, sillä uusi työ on esitys. Esitys työvoimasta, kyvystä, potentiasta, jota vältetään viimeiseen asti käyttämästä mihinkään, sillä korvamerkinnät kaventavat mahdollisuuksien loputtomuutta.

Yhteiskunta on muuttamassa muotoaan, kasvamassa suuremmaksi, toisaalta hienostuneemmaksi ja toisaalta julmemmaksi. EU on meidän uusi yhteiskuntamme ja se perustuu – ei enää kansallisuudelle – vaan kaupankäynnille ja talouskasvulle. En usko, että paluuta entiseen on. Käynnissä on pitkä väsytystaistelu, jonka päässä kangastelee universaali kapitalismi.

Paolo Virno, italialainen sosiologi, eräs lukupiirin kirjailijoista, jonka teosta Väen kielioppi olemme lukeneet, puhuu kahdesta vaihtoehtoisesta toimintatavasta; kansalaistottelemattomuudesta ja eksoduksesta, eli maastamuutosta. Näiden vaihtoehtojen käsittely on vielä kesken mutta eksodus hyppii silmille joka puolelta. Samalla kun on meneillään valtava maailmanlaajuinen ja lähinnä kehitysmaita koskeva maastapako (exile) kohti rikkaita länsimaita – ja nykyisin myös kohti Aasiaa ja Lähi-Itää – on länsimaiseen tajuntaan iskenyt henkinen eksodus; maastamuutto kohti virtuaalista maailmaa. Se on etääntymistä – kohti mitä? Maastamuutto on positiivisesti ladattu termi, se on oma-aloitteista toimintaa, jonka horisontissa siintää jotain vieläkin parempaa. Mielenkiintoista olisi eritellä noita horisontteja; mikä on mielestämme vieläkin parempaa ja minkä mallisia nuo haaveet ovat yhteiskunnallisesti – eli mitä vallitsevan parlamentaarisen demokratian tilalle, johon mitä ilmeisimmin ollaan nyt ottamassa etäisyyttä?

Me täällä rikkaassa länsimaassa olemme tietoisia siitä, että johonkin todella ryhtyminen tietää väistämättä jostain luopumista; vähentämistä, supistamista, luopumista saavutetuista eduista; uudelleenjakoa. Väitän, että tämä on pohjimmainen syy siihen, miksi merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia ei tapahdu. En halua luopua mistään. Väitän, että tästä samasta syystä myös poliittisia esityksiä vältellään; ajattelua, utopioita väistetään. Politiikkaa sinänsä vältellään.

Uudet teesit:

6. Toiminen ilman ajattelua ei riitä 7. Henkilökohtaisuus on poliittista (sitoutumisena)

lisää ajatuksia vuoden varrelta: www.politik.vuodatus.net

loppurap
loppurap

LOPPURAPORTTI 2007

Yhteenvetoa tutkimustuloksista:

POLIITTISEN ESITYKSEN OPAS

  1. Luo esityksesi sisällöstä manifesti . Aja jotain tiettyä agendaa! Paranna maailma!
  2. Luo hahmo, esine, julistamaan manifestiasi . Tontun tai nallen esittämä julistus on helpompi vastaanottaa; tänä aikana politiikan, niin kuin kaiken muunkin, täytyy olla hauskaa.
  3. Valitse poliittinen konteksti.
  4. Riko normeja : puhu asioista joista ei olisi sopiva puhua. Miksi ulosteet, pyllyt ja pippelit ovat aina yhtä poliittisia?
  5. Tee esityskonventiota vastaan ; tee liian pitkä esitys, liian hidas tai liian hiljainen. Totuttuja esityskonventioita ei ole vaikea rikkoa!
  6. Ole mies, huuda ja hikoile! Suomalaisen teatterin perinteessä aggressiivinen mies edustaa ”radikaalia” jo valmiiksi.
  7. Ole nainen, homo tai musta! Niin kauan kun valkoinen mies määrää, jonkin muun identiteetin manifestointi on aina poliittista.
  8. Ryhdy pelleksi : www.clownarmy.org . Britit ovat yhdistäneet aktivismin ja performanssin jo kauan sitten.
  9. Osallistu median valitsemaan spektaakkeliin.

Politiikka ja yhteiskunta

Politiikka on yhteisiin asioihin, kuten sääntöihin ja päämääriin vaikuttamista, joko niiden ylläpitämistä tai muutoksen tekemistä. Politiikka ilmenee: 1.) Täytäntöönpanona (elintilaa ja –tarvikkeita jakamalla; rajoittamalla, pois tai sisään sulkemalla, tappelemalla). 2.) Täytäntöönpanoa edeltävänä älyllisenä toimintana, joka ilmenee puhumalla, sanallistamalla, keskustelemalla, ylös kirjaamalla ja tietoa välittämällä. Älylliset päätökset muovaavat fyysisiä toimenpiteitä ja sitä kautta olosuhteita.

Aloitimme tutkimuksemme, koska epäilimme, ettei taiteella ja yhteiskunnalla ollut enää toistensa kanssa mitään tekemistä. Taide näytti yksinään ajelehtivalta jäälautalta. Yhteiskunta tuntui etäiseltä, politiikka tuntui tapahtuvan jossain muualla, joillekin muille ihmisille ja joidenkin muiden ihmisten kautta. Oli selvää, että poliittisilla esityksillä on pitkä historia, mutta sitä laahusta ei tunnu kukaan enää haluavan kantaa. Emme mekään. Siitä huolimatta poliittisesta esityksestä puhutaan taukoamatta. Samalla kun sitä väistetään, sitä myös kaivataan. Niin mekin. Mistä tässä halussa on kyse? Halusta olla osa yhteiskuntaa ja vaikuttaa siihen. Halusta luoda todellisuutta.

Poliittinen esitys

Teatterista on todettu, että se on lähtökohtaisesti poliittista. Denis Guènouta seuraten, teatterin poliittisuus on siinä, että se tapahtuu aina kokoontumisena, kokouksena ja paikkana, jossa yhteisö voi tunnistaa itsensä. Peggy Phelan kirjoittaa, että koska esitystä ei voi tallentaa, siitä ei voi luoda myöskään tuotetta, mitään mitä voisi ostaa tai myydä. Täten esitys ei asetu markkinatalouden piiriin vaan omalla olemassaolollaan vastustaa kapitalismia, toteaa Phelan.

Onko siis mikä tahansa esitys sellaisenaan poliittinen? Kyllä. Entä miten se voisi olla vieläkin poliittisempi?

Väitämme, että poliittisessa esityksessä on aina tendenssi, päämäärä ja agenda. Se herättää taitelijoissa usein vastustusta. Poliittinen mielletään usein älyn ja verbaalisen alueeksi, kun taas taiteen ajatellaan toimivan myös älyn tuolla puolen – ”syvemmällä” sanoisi taiteilija. Meihin on syvään iskostettu näkemys taiteesta itseisarvona (taidetta taiteen vuoksi), jonka olemuksen oletetaan kärsivän, jos se toimii jonkin asian puolesta, tai jotakin vastaan. Aloittaessamme tutkimusprojektin päätimme kaksi asiaa: haluamme riisua poliittiselta esitykseltä sen raskaan historiallisen painolastin ja nähdä sen osana tätä päivää. Vanhojen sloganien sijaan haluamme löytää uusia. Haluamme löytää esityksiä, joissa taide ja poliittisuus toimivat yhtä lailla, ilman, että taide muuttuu julistukseksi ja kadottaa taiteensa.

Juha-Pekka Hotinen kirjoittaa, että poliittisuus on ennen kaikkea taiteen tarkastelutapa, ei sen ominaisuus. Poliittinen elää teoksen ulkopuolella, se suunnataan näkökulmana kohti teosta. Puhe taiteen yhteiskunnallisuudesta, on aina puhetta taiteen merkityksestä, Hotinen tiivistää. Taiteen yhteiskunnallistumisessa Hotinen pelkää sitä, mitä taitelijat yleensäkin, eli onko niin, ”että sponsorin logon tilalle tulee aatteen logo”. Hotinen puhuu poliittisesta taiteesta tyylilajina ja epäilee, ovatko poliittisen esityksen leimaa kantavat enemmän nostalgista muistelua kuin puheenvuoroja.

Haluamme uskoa, että kysymys poliittisesta on kysyttävä kunakin aikana uudelleen ja uudelleen. Politiikan ei tarvitse olla tyyli, muoto tai merkki vaan se voi olla näkökulma (niin tekijöiden kuin katsojienkin), joka mahdollistaa keskustelun ja osallistumisen.

Poliittinen taiteilija

Sunnuntaina 13.tammikuuta Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla toimittaja Lauri Malkavaara ihmettelee, missä vaiheessa taiteesta oikein tuli ensisijaisesti yhteiskuntakritiikkiä? Taidehan johdetaan sanasta taito, taideopiskelijathan opiskelevat muoto-oppia ja punnertamista, miten ihmeessä he voivat valmistua yhteiskuntakriitikoiksi, Malkavaara kysyy.

Taiteen ja yhteiskunnallisuuden liiton pohtimisen voi aloittaa kahdensadan vuoden takaa, jolloin avantgarde ”keksittiin”, ellei vieläkin kauempaa. Avantgarden keskeisiä unelmia 1800-luvun alun Ranskassa oli, että taiteilijat toimisivat yhteiskunnan etujoukkoina, muuttamassa yhteiskuntaa, vaikuttamassa siihen ja luomassa sitä. Nykyään avantgarden ajatellaan olevan nimenomaan taiteen sisällä tapahtuvaa, uusia suuntauksia ja ilmiöitä etsivää liikehdintää (esim. postmoderni taide). Mutta kaikki poliittinen taide lienee jotain velkaa avantgardelle.

Kysymys siitä, miksi taiteilija haluaa ottaa kantaa, on sama kuin kenellä tahansa muullakin ihmisellä, miksi kukaan ylipäätään haluaa ottaa kantaa. Miksi osallistua yhteisiin asioihin, miksi olla mukana vaikuttamassa, miksi kommentoida tai miksi ylipäätään välittää. Enemmän kuin taiteilijuudesta, on kysymys kansalaisuudesta tai ihmisyydestä yleensä. Miten ajattelen suhteeni maailmaan, yhteiskuntaan ja toisiin ihmisiin. Mikä on paikkani siinä? Jos nämä kysymykset koetaan merkityksellisiksi, siitä seuraa, että ajatukset näkyvät myös taiteessa kuten muussakin tavassa olla ja elää.

Tohtorintyössään Näkyvä pimeys Teemu Mäki pohtii voiko taide olla filosofiaa ja politiikkaa, ei vain niiden ilmaisuväline. Mäki uskoo, että politiikka ei ole vain eri näkökulmien kilpailua, vaan se on keskustelua, kommentoimista ja poliittisten ideoiden luomista. Poliittista toimintaa Mäen mukaan on yksilösubjektin tapa muovata itseään ja poliittista on yksilön kokemus maailmasta. Politiikka on käytäntöjä jotka luovat meitä, käytäntöjä, jotka muokkaavat kokemuksiamme, mielipiteitämme ja pysyvästi keskeneräistä minuuttamme. Mäki jakaa poliittisen taiteen kahteen kategoriaan: yksinkertaiseen poliittisen taiteeseen ja vaikeaan poliittiseen taiteeseen. Y ksinkertainen poliittinen taide levittää valmista vakaumusta ilman epäilyä. Mäen mukaan tämä ei kuitenkaan ole todellista poliittista taidetta. Sen sijaan vaikea poliittinen taide epäilee ja haastaa yleisönkin epäilemään, ja ajattelemaan. Tämän taiteen päämääränä on kysyä hankalia kysymyksiä valmiiden vastausten sijaan. Mäen mukaan taide on hyvä esimerkki tuotannosta, joka on kaupallisesti mieletöntä, mutta tuottaa silti hyvää elämää. Mäki päätyy perustelemaan, että taide on kokonaisvaltaista filosofis-poliittista pohdiskelua itsessään.

Poliittisen esityksen viisi kategoriaa

Ei ole olemassa epäpoliittisia esityksiä. Nekin esitykset, joissa ei ole suoraa yhteiskunnallista sanomaa, lähtökohtaa tai tasoa, ajavat jotain agendaa. Esimerkiksi, että pari- ja perhesuhteet muodostavat elämän keskiön (ja että nuo suhteet määritellään tietynlaisiksi) ja että ne tapahtuvat tietyssä maailmankuvassa ja niitä asetutaan katsomaan tiettyjen konventioiden mukaisesti. Poliittisesta näkökulmasta tällaiset ”epäpoliittiset” esitykset kannattelevat vallitsevia olosuhteita, vallitsevaa elämäntapaa ja vallitsevaa politiikkaa – jonka olennainen piirre on muutoksen välttäminen.

Poliittiset esitykset voidaan jakaa karkeasti viiteen kategoriaan: kannatteleviin , purkaviin , murskaaviin , uneksiviin ja rakentaviin . Murskaavat poliittiset esitykset maalaavat eteemme maailman lopun – koko maailman lopun tai jonkin tietyn maailman lopun. Nämä esitykset, jotka ovat usein tunnevoimaisia tai tunnelähtöisiä, saavat muita useammin poliittisen esityksen ”rankan” ja ”kuuman” leiman. Maailmaa purkavat esitykset ovat leimallisesti älykkäitä, analyyttisia, eritteleviä, pilkkovia, yksityiskohtaisia – ja ”kylmiä”. Rakentavia esityksiä on vähän. Ne nousevat siihen autiomaahan, jossa kaikki on murskattu ja jokainen partikkeli analysoitu pienintä yksityiskohtaa myöten – eikä mikään liiku. Rakentava esitys vastaa kysymykseen siitä mitä meidän pitäisi nyt tehdä. Siksi se on aina naurunalainen, jotenkin naiivi, jopa nolo. Rakentavuus voidaan ilmaista perinteisesti sanoman muodossa – tai ehdottamalla aivan toisenlaista olemisen tapaa. Esimerkki tällaisesta esityksestä on Todellisuuden tutkimuskeskuksen Hiljaisuuden politiikka (ohj . Julius Elo , Anna Jussilainen ja Tuomas Laitinen ), jossa ehdotettiin hiljaisuutta, kuuntelemista ja palaamista omaan kehoon sekä yleisellä sisällöllisellä tasolla että käytännössä: esityksen saattoi kokea katsomisen lisäksi tuntemalla ja osallistumalla. Rakentavan poliittisen esityksen esiaste on uneksiva esitys. Tällaisena voisi pitää M imosa Palen installaatiota Mobile Female Monument . Se on jättimäinen silikonista ja kankaasta tehty vagina, joka liikkuu pyörien päällä, ja jonka sisään katsojat voivat mennä lepäämään. Politiikka ei siinä ole erityisen artikuloitua, mutta siinä uneksitaan merkittävästi toisenlaisesta maailmasta. Entä minkälainen poliittinen esitys on vuoden 2007 teatteritapaus, Kansallisteatterin Tuntematon sotilas ? Se purkaa osiin suomalaismyytin ja lopuksi murskaa erään Suomi-kuvan. Se on purkava ja murskaava poliittinen esitys, jonka kanssa olemme täsmälleen samaa mieltä. Mutta mitä minun nyt pitäisi tehdä muuttaakseni jotain? Auttaako siinä jättiläispillussa kelliminen, hiljentyminen, halailu tai yhteislaulu?

Väitämme, että tehdäkseen poliittisen esityksen aikakaudella, jolloin yhteisten asioiden hoidosta puuttuu politiikka, taiteilijan on ryhdyttävä itse poliitikoksi ja luotava politiikka (päämäärät, ideologiat, toimintatavat) tai lainattava näkemyksensä joltakulta muulta. Esittämiinsä asioihin täytyy sitoutua – tai kyseessä ei ole kovimman luokan poliittinen esitys. Mitä tällainen esitys vaatii? Ajattelua. Pysähtymistä. Ajan ottaminen ajattelua varten on yksi aikamme merkittävimmistä poliittisista teoista.

Poliittisen esityksen neljä näyttämöä

Oletetaan, että meillä on rakentava ehdotus, jonka takana joku seisoo. Missä se kannattaa esittää jos haluaa olla mahdollisimman poliittinen? Tietysti siellä missä se saa suurimman näkyvyyden. On valittavana neljä näyttämöä:

1.) Julkinen tila; katu, tori.

2.) Etabloituneet, valikoivat fyysiset näyttämöt kuten teatterit.

3.) Media, josta osa on julkista, ”vapaata” aluetta (internet) ja osa valikoivaa (sanomalehdet ja televisio).

4.) Päätöksenteon näyttämöt, joilla päätöksiä yhteisistä asioista lopulta tehdään (kokoushuoneet, kabinetit, ravintolat, saunat, olohuoneet tulevat ensin mieleen).

Mobile Female Monument toteutui kadulla, Tuntematon valtasi Kansallisteatterin. Molemmissa ylitettiin joku totunnainen raja; tällaisia teoksia ei ole (vähään aikaan) nähty näillä näyttämöillä. Se on yksi poliittisen esityksen merkki, rajan ylittäminen. Molemmat teokset ylittivät myös uutiskynnyksen, jota voi myös pitää yhtenä poliittisen esityksen merkkinä. Media toimi näyttämönä molemmille teoksille ja loi keskustelua ja mielipiteitä. Esitys, joka näkyy , on enemmän olemassa kuin se, joka ei näy. Näkyvän mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon on suurempi. Taiteilijoiden kommenttien perusteella kyseessä olevien teosten ei ollut tarkoituskaan vaikuttaa suoranaisesti poliittisiin päätöksiin mutta voidaan pohtia mitä se olisi vaatinut lisää. Että teokset olisivat edenneet päätöksenteon näyttämölle, olisi tarvittu aate.

Politiikka tässä ja nyt

Entä onko se, mikä ei näy, lainkaan poliittista?

Politiikaksi kutsumamme toiminta lähtee ja konkretisoituu katu- ja ruohonjuuritasolla ja sieltä se myös saa valtuutensa. Se on politiikan ensimmäinen, fyysinen taso. Vaikka tuntuukin siltä, että politiikka tapahtuu jossain muualla, sen mahdollisuus on aina täällä, ihmisten keskellä. Sinne palautuu myös lopullinen päätöksenteko; ihmisten välille ja ihmisten sisälle; mitä minä päätän itseni ja/tai muiden puolesta? Kadunmiehen ja päätöksentekijän väliin levittäytyy media , politiikan toinen, virtuaalinen taso. Se vaikuttaa niihin vaihtoehtoihin, joista tulemme tietoisiksi ja joista voimme valita.

Haluamme uskoa, että on olemassa politiikkaa myös ilman tiedonvälitystä. Sillä mikäli minun henkilökohtaisella päätökselläni, valinnallani – tai sinun valinnallasi – ei ole arvoa ilman median huomiota, mitä se kertoo luomastamme kulttuurista? Että me pyrimme kaikin voimin siirtymään mediavälitteiseen maailmaan, jossa fyysinen todellisuus on toissijainen olemassaolon muoto, ja että kaikki ne ihmiset ja asiat, jotka eivät (valikoivaa) mediakynnystä ylitä, ovat jollain tapaa vajaita?

Poliittisen mahdollisuus esityksissä tiivistyy kysymykseen taiteen paikasta ja merkityksestä yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Ajattelemme taiteen olevan todellisuuden luomista. Taide ei ole jokin elämästä eristetty alue, jalustalle nostettu tai teatterisaliin unohdettu, vaan aktiivinen kieli ja teko, joka omalla olemassaolollaan ehdottaa paitsi sitä, mitä maailmasta vois ajatella myös sitä, mitä se on. Jos näin ajatellaan, se asettaa tekijälle vahvasti poliittisen ja eettisen kysymyksen: millaista todellisuutta taiteellani ja esityksilläni olen luomassa?

Tietoisuus omasta toimijuudesta on ollut yksi keskeisiä tutkimusvuoden oivalluksia.

Pilvi Porkola, esitystaiteilija ja ohjaaja Janne Sarakkala, ohjaaja Kirjallisuus: Denis Guènoun: Näyttämön filosofia, Like 2007 Juha-Pekka Hotinen: Tekstuaalista häirintää, Like 2002' Teemu Mäki: Näkyvä pimeys, Like 2005 Peggy Phelan: Unmarked, Routledge 1993[Category number='-1' method='excerpt' order='desc' id='36' orderby='date']