Teatteri-lehti 6/2004

Ranka - Ravintola Herne ja Nauris 4.9.2004

Juoksen sateessa. Vesi valuu noroina niskaani pitkin. Ajattelen Tom Waitsin Rain Dogs –biisiä. Sen surumieltä ja kaihoisaa elämänmakua. Samassa takaani lähestyy polkupyöräilijä, joka karjuu suoraa huutoa. En käänny, kävelen rauhallisesti. Maastopyörä suhahtaa oikealta ohitse järjettömällä nopeudella, hipoen. Katselen hämmentyneenä, kuinka vaaleanpunaiseen tuulipukuun pukeutunut pipopää jatkaa hektistä ajoaan, huudellen rivouksia kaikille vastaantulijoille. Minä tunnistan tuon tunteen, ajattelen - ylitsevuotava maailman viha.

Saavun teatterille. Olen myöhässä pari minuuttia, mutta onnistun kuitenkin livahtamaan sisään jotenkuten huomaamattomasti. Sisällä minua odottaa ikävä yllätys, kaikki istumapaikat on varattu. Parkkeeraan katsomon oikealla puolella olevan tolpan juureen. ’Just great’ –ajattelen, kun nojaan väsyneitä ja hikoilevia kasvojani kylmään tolppaan. Ehkä minä ansaitsen tämän.

Kun hengitykseni tasaantuu, siirrän huomioni näyttämölle. Energinen näyttelijä pomppii ympäri lavaa ja selittää, heiluttelee käsiään puheen tahdissa. En oikein tiedä miten suhtautua häneen. En ole orientoitunut hänen kuuntelemiseensa. Nojaan tolppaani ja mietin, että koska se Waits alkaa?

Odotukseni palkitaan kun Esa Alanko vihdoin astuu lavalle ja alkaa laulaa. Kappale on Kun on lauantai (The Heart of the Saturday Night). Heti alusta lähtien on selvää, ettei Alanko yritä matkia Waitsin raspikurkkuääntä. Hän seisoo eturampissa ja laulaa omalla karhean miehekkäällä tavallaan. Komeasti. Itsevarmasti. Herkästi. Koskettavasti. Olen lumoutunut.

Sitten teatteriosuus jatkuu. Pohdin näyttelijän ja Alangon läsnäolon huikeaa eroa. Alanko tuntui laulavan yleisön kanssa, kun taas näyttelijä tuntuu esiintyvän yleisöä varten, kerjäten huomiota. Alangon läsnäolossa jotain paljon puhtaampaa kuin kohkaavan näyttelijän. Laulussa oli elämä paljon väkevimmin läsnä.

Seuraavassa kappaleessa Päivä unes oon (Ice Cream Man) lavalla tanssitaan ja lauletaan. Kappale kulkee tosi hyvin. Tanssikoreografia on hilpeää ja riehakasta, siitä tulee hyvä olo. Esiintyjillä on hauskaa, yleisöllä on hauskaa.

Seuraava kohtaus tapahtuu kapakassa. Kappale on Alamaissa mieli hapalo (Thumbling with the Blues), jonka käännös on omaperäinen ja hieno. Alanko laulaa hehkulamppua mikrofonina käyttäen, joka on hyvä idea. Hehkulappu valaisee lähes yksin koko kohtauksen ja luo upean tunnelman. Muutenkin esityksen valaistus oli tarkkaan harkittua. Miksi rock-konserteissa on aina niin mielikuvituksettomat valot? Eriväriset valot heiluvat ylös/alas/sivuille ja laserit vilkuttaa. Teknologia ajaa tunnelman edelle. Olisiko mahdollista, että konserteissa voisi käyttää enemmänkin tällaisia teatterillisia keinoja, jotka perustuvat illuusioon? Siis illuusioon, että lamppu on mikrofoni ja se uskotaan. Sitten siihen vain lauletaan.

Kevät pesee kasvot (The New Coat of Paint) on seuraava kappale. Sen aikana mieleni harhaili ja mietin musiikia ja teatteria. Ohjaajilla on usein näytelmää tehdessä tapana alistaa musiikki esitykselle, käyttää sitä teatteriesityksen tunnelmallisena täytteenä. Soitetaan Satieta herkässä kohdassa, eikä tietenkään koko kappaletta. Lauluiltojen ongelmana taas on, että teatteriosuuksista tulee helposti kevyitä aasinsiltoja kappaleiden välissä. Kai ydinkysymys on, että mihin musiikki tarvitsee teatteria ja teatteri musiikkia? Tuovatko ne lisää merkityksiä toisiinsa, avaavatko ne toisiaan? Tässä esityksessä toivoin monta kertaa, että voisin vain kuunnella lauluja ja teatteriosuuksien aikana vain odotin hiljaisuudessa seuraavan kappaleen alkamista.

Seuraavassa kohtauksessa revitetään kappaleen Synninpäästö tango (ilmeisesti Tango till they are sore?) tahdissa. Savuinen ja bluessävytteinen kappale on muutettu vauhdikkaaksi tangoksi. Kertosäe on tarttuva ’Enkelit lentää haneen kun piru tulee eteiseen’. Kohtaus villitsee yleisöä. Tämä on ehkä teatterillisin kohtaus koko esityksessä. Alanko laulaa koko ajan, mutta sen lisäksi hän esittää myös pirua, morsianta ja pappia. Kaikki hahmot on toteutettu mielyttävän viitteellisesti. Papilla on vain takkia päällä väärinpäin ja liperit nenäliinasta.

Seuraava kappale, oli Huomenna mä poissa oon (I’ll be gone), joka oli muutettu hurjan nopeaksi polkaksi. Juuri sovitusten rohkeus miellytti minua. Täytyy myöntää, että minulla oli aika isoja ennakkoluuloja, kun tulin katsomaan esitystä. Olen - kuten monet - kuitenkin kuunnellut Tom Waitsia yli kymmenen vuotta. Moneen biisiin on kiinnittynyt paljon omia merkityksiä ja muistoja. Silti, tässä esityksessä kuulin monet niistä kuin ensimmäistä kertaa, sen verran raikkaita Duo Pirulaisen (oivat) sovitukset, (erilaiset, mutta tarkat) käännökset ja (rohkea) tulkinta oli. Lisäksi kappaleita jaksoi yllättävän hyvin kuunnella, vaikka säestyksessä ei käytetty kuin pianoa ja välillä pikkuklysofonia. Monesta kappaleesta tuli kylmät väreet. Täytyy kerta kaikkiaan nostaa hattua kaksikolle.

Toiseksi viimeisen kohtauksen näyttämökuva on huikaiseva. Mustaa ja valkoisia viiruja koko näyttämö täynnä. Hiukkaskiihdytin. Tällaista visuaalista rohkeutta olisin kaivannut lisää. Musiikki sen sijaan ei toiminut niin hyvin. Kaikista kappaleista vain tämä (Clap Hands) jätti hieman vaisun kuvan. Ehkä se johtui siitä, ettei sanoista saanut kunnolla selvää, kun ne laulettiin megafonilla ja pelkistetyllä pianolla. Ääni kuului vain silloin kun megafoni osoitti suoraan kohti, muu muuttui puuroksi. Sääli, minua olisi kiinnostanut mitä siinä laulettiin.

Kun kuuntelen viimeistä biisiä (Yesterday Was Here), väsyneessä mielessäni tapahtuu kummia. Esa Alanko vaihtuu lavalla Ravintola Herne & Nauriin tuottaja, Anssi Pirttinevaksi. Anssi laulaa Tom Waitsia. Se tuntuu jotenkin…no, luonnolliselta. Illuusio kestää kuitenkin vain hetken, sitten annan periksi todellisuudelle ja päästän Esan laulamaan viimeisen säkeet.

Sitten esitys päättyy. Puen takkini päälle. On aika palata sateeseen.

Ville Härkönen ja Eero-Tapio Vuori